Keskustelimme Amalie ”Myrkur” Bruunin kanssa viimeksi kolme ja puoli vuotta sitten, kun nyt 38-vuotias monitaituri julkaisi edellisen albuminsa. Kyseessä oli Folksange – nimensä mukaisesti kansanlaulualbumi.
– Minun ei tarvitse vedota pandemiaan, koska oli sattumaa, että samoihin aikoihin lähdin etsimään itseäni uudelleen kotona rauhoittumisesta, luonnossa elämisestä ja tietenkin äitiydestä, tanskalainen kertoo.
– En tiedä, olisinko selvinnyt noista koko maailman epäinhimillistäneistä ajoista ilman pientä poikaani. Mielessäni kävi paljon myrkyllisiä, jopa luovuttamisen ajatuksia, mutta poikani silmät herättivät toivonkipinän aina eloon.
Bruunin poika täytti päivää ennen haastattelutuokiotamme neljä vuotta.
– Menen äitiyden suhteen niin pitkälle, että väitän syntyneeni itsekin uudelleen hänen myötään. Tietenkään asia ei ole niin. En ole täysin eri ihminen. Mutta minusta tuntuu kuin kaikki olisi muuttunut. Kaikki se fyysinen ja henkinen kasvu, mitä kävin läpi, oli yhtä aikaa kauneinta ja hirvittävintä, mitä olen ikinä kokenut.
Bruun miettii hetken, miten hänen mielessään tanskaksi pyörivä sanonta kääntyy parhaiten yhteiselle kielelle. Lopulta hän kuvailee Spine-albuminsa syntyä näin:
– Kaikki mikä merkitsee eniten, myös sattuu eniten.
– Intuitiivisesti ihminen saattaa kävellä pois tai paeta heti, jos jokin asia on vaikea tai pelottava. Äitiyden suhteen ei ole muita vaihtoehtoja kuin voittaa kaikki pelkonsa. Päätin tehdä musiikin suhteen saman.
Omia maailmoja tutkimassa
Pidemmälle Spinen valmistumista pohtiessaan Bruun alkaa käydä läpi sitä, miten arkisesta maailmasta irtautunut hän on ollut siitä asti, kun hänen poikansa syntyi.
– Elämäni oli ollut hetken aikaa täynnä musiikkia, maailman kiertämistä, isoja kaupunkeja ja tietenkin kaikenlaista paperin pyörittämistä ja muuta työtä, mitä muusikon ammatti vaatii, hän aloittaa.
– Sitten poikani syntyi, pandemia alkoi ja irtauduin tuosta kaikesta. Kuplani kutistui aivan minimiin. Keskityin vain perheeseeni. Vein poikani metsään, sytytin nuotion, annoin poikani elämöidä ja olla oma itsensä. Pian huomasin itsekin löytäneeni yhteyden luontoon ja sitä kautta itseeni. Sellaisen yhteyden, jonka olin kadottanut kiireeseen.
Tapahtunut oli Bruunille eräänlaista äärimmäistä eskapismia. Hän huomasi, ettei ollut pitänyt yhteyttä kehenkään pitkiin, pitkiin aikoihin. Samaan tapaan Spine-albumin kappaleista tuli eskapismia, omia maailmojaan.
– Aika pysähtyi. Minä pysähdyin. Olin hetken aikaa todella synkässä paikassa, koska huomasin, että muusikon identiteetti määritti minua niin paljon, etten enää tiennyt kuka olen, jos en ole kiertävä muusikko. Jonkin aikaa olin varma, etten tule enää tekemään musiikkia. En enää tiennyt, mitä tehdä. En tiennyt, mistä löytäisin itseni. Sitten mieheni sanoi minulle, että eivätkö tällaiset asiat ole juuri niitä, joista sinun pitäisi kirjoittaa.
– Mieheni on death metal -bändin rumpali. Hänelle musiikki on juuri sitä. Rumpujen soittamista. Hän ei ole koskaan ajatellut sitä kaikkea urana. Minä taas olin jäänyt vahingossa vangiksi ajatukseen, että tämä on urani. Siihen, että minulta odotetaan tiettyjä asioita, koska teen muusikon uraa, ja että minun on aina edettävä johonkin.
Spinesta muodostui albumi, jolla Bruun kertoi musiikin kautta asioita, joille ei ole sanoja.
– Albumilla on lauluja, joihin on kanavoitu noiden hetkien, kuukausien ja vuosien tuntemuksia, joita en osaa ilmaista mitenkään muuten kuin musiikin kautta. Palasin siis takaisin siihen pisteeseen, josta aikoinaan lähdin kirjoittamaan musiikkia.
Lapsenomaista kokemista
Albumin nimikkolaulu syntyi Bruunin mukaan pakottomasti siten, ettei hän yrittänyt tehdä mitään, vaan antoi vain äänen syntyä. Hän luotti intuitioon, tunnusteli ääniä ja etsi jotain, mikä resonoi oikeista paikoista.
– Huomasin, että minulla oli menneisyydessäni paljon käsittelemättömiä asioita, jotka puskivat pintaan äitiyden ja pysähtymisen myötä. Asioita, joita en ollut edes tajunnut haudanneeni sisimpääni.
– Kun olin raskaana, pelkäsin ihan sairaalloisen paljon, että raskaus keskeytyy, että teen jotain väärää ja menetän lapseni tai ettei minusta ole synnyttämään häntä. Se ei ollut vain normaalia huolta. Se kumpusi jostain syvemmältä.
Bruun kertoo muistelleensa kirjoittaessaan hetkeä, jolloin hän ymmärsi, että oli ajatellut asioita liian monimutkaisesti.
– Olin ultraäänessä ja lääkäri osoitti, että tuossa on vauvasi selkäranka. Ymmärsin, että kasvatan pienenpientä selkärankaa sisimmässäni. Palasin jotenkin elämän perusasioiden äärelle, missä kaikki ei olekaan vaikeaa ja haurasta, vaan luonnollista ja vahvaa.
– Kirjoitin ääniä siitä tunteesta, joka syntyi, kun uskalsin alkaa luottaa siihen, että minusta on ihmiseksi, äidiksi ja puolisoksi. En pidätellyt yhtään, vaan etsin juuri oikeat soinnut, äänet ja sanat sen ilmaisemiseksi.
Kuin luontevana jatkeena tähän Bruun kertoo Menneskebam-kappaleesta. Kyseessä on eräänlainen tuutulaulu, mutta ei ihan perinteisimmässä merkityksessä.
– Äitiyden aikana mieleni maisemat ovat vaihdelleet valkoisimmasta kirkkaudesta mustimpaan synkkyyteen enemmän kuin koko elämäni aikana. Kaikki tunteeni ja aistini ovat vahvistuneet ja herkistyneet pelottaviin mittoihin asti.
– Vaistoni on opettanut minulle, että aina kun alan matkata synkimpiin ajatuksiini, minun kannattaa tarkastella maailmaa poikani silmin. Hän on tulokas tässä maailmassa. Kaikki on hänelle uutta ja ihmeellistä. Viatonta. Ruohonkorsi saattaa olla kiehtovinta, mitä hän on ikinä nähnyt, ja hän on kiinni aidoissa elämän juurissa.
– Kun poikani näkee taivaalla korpin, hän kysyy: ”Näkeekö tuo korppi minut?” Tämä viattomuus auttoi minua pääsemään mielentilaan, jossa halusin kirjoittaa Menneskebam-kappaleen. Laulun myötä löytyi viattomuus ja viattomuudesta löytyi toivo, joka on kaikkein keskeisin tunne koko Spine-kokonaisuudessa.
Bruun hymyilee ymmärtäessään, miten naiiveista elämän perusasioista puhuu. Hän kertoo tehneensä albumin pojalleen ja halunneensa sanoa sillä hänelle:
– Tämä on maailma, jossa me elämme ja teemme parhaamme elämän eteen. Katsotaan toiveikkaasti, mihin elämä meidät ja tämän maailman vie.
Vapaassa tajunnanvirrassa
Mietteliäs Bruun kertoo, että musiikki on ollut osa häntä niin kauan kuin hän jaksaa muistaa, mutta sen merkitys on muuttunut hänen elämänsä eri vaiheissa yhtä paljon kuin laulujensa genret.
– En ole ikinä ajatellut, että musiikkini on nyt tällaista, se merkitsee minulle tällaisia asioita ja tätä tulen tekemään koko loppuelämäni ajan. Uskon, että musiikki heijastelee ihmistä ja ihminen muuttuu koko ajan.
– On ollut hetkiä, jolloin olen pohtinut, voiko musiikkini muuttaa muotoaan näin paljon. Sitten alan tehdä lauluja ja annan niiden tulla ulos siten kuin on tarkoitus. Spinen tapauksessa se tarkoitti jälleen jotain ihan uutta.
Spine tuntuu suorastaan uskonloikalta. Tai oikeastaan useammalta sellaiselta, koska Bruun ei vaikuta pidätelleen mitään. Albumilla kuultavaa musiikkia ei tee mieli määrittää mitenkään.
– Folkesangen jälkeen oli elämäni pisin ajanjakso, etten tarttunut soittimeen tai kirjoittanut mitään. Mutta kun minusta alkoi vihdoin tuntua, että haluan taas tehdä musiikkia ja kaivoin esiin sähkökitaran, erilaisia vahvistimia ja pedaaleita sekä rumpusetin, tiesin heti, että olen saapunut uuteen musiikilliseen aikakauteen.
– Mieleni oli omituisessa kaaoksessa. Tarvitsin musiikkia jäsennelläkseni ajatuksiani ja tunteitani. Aloin vain kirjoittaa. Täysin vapaasti. Annoin vain tulla erilaisia ääniä, sointuja, sanoja tai vaikka vain soundeja ja odottelin, että ne alkavat jutella minulle. Pian olin keskellä jonkinlaista tajunnanvirtaa, jota en ymmärrä ihan täysin itsekään.
Bruun jatkaa kuvailemalla, että lopulta kappaleiden ympärille syntyi kokonaisia aistillisia tunnetiloja.
– Minusta tuntuu, että Spine vain… tapahtui. Se on todella pitkälle puhdas alitajunnan tuote. Vuosia sitten ymmärsin, että luon parhaan musiikkini, kun suljen tietoisen mieleni ja luotan vaistoihini. Se on onnistunut jo aiemmin. Spinella pystyin päästämään irti estoistani kokonaan, ja tietynlaisesta vaistonvaraisuudesta tuli koko luovan työn keskeisin voimavara.
Tajunnanvirta alkoi muodostaa yhtenäisiä musiikillisia meriä tuottaja Randall Dunnin kanssa.
– Muutamat vanhemmat levyni ovat olleet mustia ja mutaisia, mutta nyt selvisi aika nopeasti, että tämän musiikin on oltava kristallinkirkasta ja omalla jännittävällä tavallaan valoisaa. Siinä vaiheessa Randall tuli mukaan kuvioihin.
Maa osana yhtyettä
Epätavallinen albumi huusi rinnalleen epätavallisia tapoja työstää. Bruun luopuikin kaikista aiemmista työmetodeistaan ja äänitti Randall Dunnin kanssa täydessä eristyksessä.
– Minulle oli hyvin tärkeää, että kaikki albumilla kuultavat syntetisaattorit ovat analogisia. Niissä on sellaista täydellistä epätäydellisyyttä, joka kuvastaa hienosti inhimillisyyden säröjä. Tätä voisi verrata elokuvien CGI-tehosteisiin. Voi tehdä tavallaan upean näköisen elokuvan vain tietokonetehosteita käyttämällä ja sijoittaa siihen miljoonia dollareita, mutta se ei kosketa ketään, koska lopputulema on liian täydellistä ja tylsää. Se ei tunnu oikealta, koska ihmisyys ei ole täydellistä.
– Tietokoneella on loputtomasti mahdollisuuksia tehdä musiikkia. Hitto, tietokonehan tekee nykyään täydellisempää musiikkia kuin ihminen. Mutta minä en halua täydellisyyttä. En ole täydellinen. Olen epätäydellinen ja eksyksissä elämän mittaisella matkalla. Siltä tämän albumin tuli kuulostaa.
Ajatusmatka jatkuu niinkin eksoottiseen paikkaan kuin Islantiin, missä Spine-albumi äänitettiin. Bruun kokee voimakasta yhteyttä Islannin kauniiseen primitiviisyyteen, jossa on jotain sellaista, minkä ihminen on jo unohtanut.
– Kun laskeutuu Islantiin, se on kuin laskeutuisi Kuuhun, tai jollekin toiselle planeetalle. Olipa kesä tai talvi, se on jotain ihan muuta kuin missään muualla. Kun menen Islantiin, tunnen yhteyttä maahan ja sitä kautta elämään ja ihmisyyteen. En löydä samaa kovin monesta paikasta. Islanti on niin kova, raaka ja aito paikka, että siitä tuli tämän albumin ajaksi Myrkur-yhtyeen jäsen. Se oli se viimeinen elementti, jota levy kaipasi. Spinesta ei olisi tullut näin voimakas kokemus ilman sitä.
Julkaistu Infernossa 9/2023.