Black Sabbath
13
Vertigo
Englannin Birminghamissa alkujaan perustetun Black Sabbathin kuuden ensimmäisen levyn (1970–75) luomalle kaarelle on hankala etsiä vertaista koko raskaan rockin historiassa. Pidit yhtyeen musiikista tai et, sitä esimerkin voimaa, joka tuolla kuusikolla luotiin, ei kerta kaikkiaan voi vähätellä.
Kaksi viimeistä alkuperäisen kokoonpanon levytystä, vuoden 1976 Technical Ecstasy ja 1978 Never Say Die! taas on tuomittu yleisen mielipiteen mukaan epätasaisiksi, vääriin suuntiin hapuileviksi räpellyksiksi, mitä ne edeltäjiinsä verrattuna kieltämättä ovatkin.
Nyt, kun Sabbath palaa levykantaan 75-prosenttisesti alkuperäisessä porukassa 35 vuoden tauon jälkeen, ensimmäinen kysymys on totta kai, minne nimellä 13 siunattu levy yhtyeen katalogissa asettuu. Lyökö se originaaliporukan heikoimmat tähänastiset aikaansaannokset.
Ensimmäinen kappale End of the Beginning huutaa yhtyeen 43-vuotiasta nimikkokappaletta myötäillessään, että älähän poika epäile, kyllä me näytämme. Jos tätä seuraava God Is Dead? tuntui radiosta kuultuna hieman liiankin varmaksi vedetyltä Sabbathilta, avaus ei yritä liikaa. Se vain ON Sabbathia.
Avauskaksikon jälkeenkin meininki on niillä urilla, ettei jää epäselvyyttä, mikä yhtye levyllä soittaa ja keneltä vaikutteet on otettu. Itsensä kopioiminen on sallittua silloin kun se tehdään tyylillä ja innovatiivisesti, ja tässä Sabbath onnistuu vähintäänkin kelvosti. Vaikka soundi on sopivasti moderni, tuottaja Rick Rubin ei ole lähtenyt viemään Sabbathia poluille joilla se ei ole ennen kulkenut, mikä on oikea ratkaisu. Vanhojen koirien on joskus parempi antaa haukkua entisellä, paikoin hieman epävireiselläkin nuotilla.
13:n pohjanuotisto myötäilee enimmissä määrin neljää ensimmäistä albumia ja Sabbathin juuria, jotka ovat ilkeässä bluesissa. Levy pelkästään flirttailee bändin myöhemmän tuotannon hard rock -riffien tai Ozzyn soolomateriaalin laululinjojen kanssa. Suuremmille kokeiluille ei ole sijaa, ja hyvä niin.
Kaikki levyn biisit eivät ole koko mitaltaan priimaa, mutta toisaalta mukaan ei ole eksynyt yhtään esitystä, jonka voisi viskata suorilta romukoppaan. Albumin heikoimpaankin ralliin on saatu sisällytettyä osasia, joiden ansiosta risti pysyy tanassa. Tony Iommi on kertonut, että hänellä on hallussa tuhansien käyttämättömien riffien kokoelma, ja olisi itse asiassa aika merkillistä, ellei moisista veistäisi näissä kehyksissä pelaavaa levyllistä.
Lopulta levyn suurin harmi ei ole biiseissä tai kenenkään yksilösuorituksessa (ei edes hömelöissä lyriikoissa), siis siinä mitä albumilta löytyy, vaan siinä mitä siltä uupuu. Vaikka levyllä soittava Brad Wilk paukuttaa siinä kuin pitääkin, on pakko sanoa, että Bill Wardin jäljittelemätöntä soittoa tulee ikävä. Miehen arvaamaton kappaleiden kuljetus on Sabbathin tavaramerkkejä siinä missä Iommin riffit, Ozzy Osbournen ääni tai Geezer Butlerin rouheangroovaava bassottelukin. Wardin mukanaolo painaisi viimeisen hyväksynnän sinetin vuosimallin 2013 Black Sabbathin kankkuun – näin siitäkin huolimatta, että on mahdoton sanoa, millaisessa soittokunnossa miekkonen tätä nykyä edes on.
”I don’t want to live forever / but I don’t want to die” lauletaan Live Forever -kappaleessa, mikä ujuttaa ajatukset tietysti yhtyeen tulevaisuuteen. 13 päättyy samoin kuin ensimmäinen Black Sabbath -levy alkaa, vesisateeseen. Jos tämä on merkki, että se oli siinä, hyvä niin. Mikäli herrat palaavat asiaan jälleen uudella levyllä, kun seitsemänkymppiset ovat jo paukkuneet, mikäpä minä sitä olen tuomitsemaan. Eipä tässä ole itsellänikään kiire eläkkeelle.
Teksti: Matti Riekki