Meshuggah
Koloss
Nuclear Blast

Kerrankin levyllä on juuri tismalleen oikea nimi. Vaikka Koloss ei ole vajaan tunnin mittaisena erityisen mittava, se on silti vähintäänkin massiivinen. Se on epämuotoisen täydellinen järkäle, joka vyöryy vastustamattomasti ylle. Sen kuunteleminen on kuin olisi jättimäisen kuristajakäärmeen otteessa; outoa vääjäämätöntä ja nytkähtelevää taistelua helpottavaa tukehtumista odotellessa. Kannessa luikertelevat kokohäntäeläimet kuvaavat sisältöä hyvin.
Ruotsalaisten tekemisissä on ollut erityyppisiä kausia, ja mahtavan edellislevyn Obzenin (2008) jäljiltä luodataan vieläkin hitaampaa ja osin suoraviivaisempaa materiaalia. Kaikkein oudoimmat tahtilajikikkailut ovat harvassa, ja hetkittäin otteista tulee mieleen Destroy Erase Improve (1995), jolla yhtye varsinaisesti löysi itsensä.

Periaatteessa levy ei yllätä yhtyeeseen vihkiytyneitä kuin lähinnä näennäisellä suoraviivaisuudellaan. Mukana ei ole uusia elementtejä; kielisoittimet louhivat omituisesti moukaroivia riffejä, joita puhkovat fuusiojazzhenkiset kitaraleadit. Tomas Haake paiskoo rumpujaan jälleen kuin kone, eikä Jens Kidmanin laulussa ei ole häivääkään melodiasta. Bändin teknisyydessä viehättääkin yhä enemmän se, että musikanttiutta ei tuoda esiin perinteisessä mielessä ällistyttävän nopeilla suoritteilla, vaan päätä sekoittavien rytmikudelmien eleettömän konemaisella moukaroimisella.

ILMOITUS (SISÄLTÖ JATKUU ALLA)

Ensitunnelmat Kolossista ovat suorastaan kohtuuttoman painostavat, jopa hahmottomat. Samantyyppistä kuulijan turruttamista yhtye harrasti jo Chaospherellä (1998), joka kuitenkin lanasi tajunnan sileäksi teknisellä kiivaudella. Nyt Meshuggah pelaa silkalla voimalla ja epäkeskon toiston hypnoottisella teholla. Bändi painaa armottomasti päälle, ja tämän levyn kuunneltuaan todellakin tietää kuunnelleensa yhtä tinkimättömimmistä metallibändeistä. Ja niitä kuunteluja todellakin vaaditaan.

Tylyä kokonaisuutta jaksottavat tasaiseen tahtiin mörssäävästä meiningistä poikkeavat vedot. Niiden rooli on jaksamisen kannalta oleellinen. The Hurt That Finds You First etenee ehtaan rässityyliin tuoden lanaamisen sekaan kaivattua ripeyttä. Kakkosbiisi The Demon’s Name Is Surveillance on puolestaan tuplabassaritulituksineen ehkä oudoin bluespoljennolla etenevä kappale ikinä. Päätökseen säästetty The Last Vigil on ehkä enemmänkin koskettimin höystetyn Demiurgen outron virkaa toimittava näppäily. Se toimii silti oivasti kokonaisuuden kasaan käärivänä elementtinä, semminkin kun kitarahöysteet helkkyvät kautta levyn.

Koloss on musertava levy. Se ei tavoita Obzenin iskevyyttä tai Chaospheren vimmaa, mikä ei silti tarkoita etteikö se olisi äärimmäisen lujasti tajuntaa murjova tuotos. Sen rooli on avartaa Meshuggahin ilmaisua raskaimmasta päästä, ja siinä se onnistuu.

Teksti: Kimmo K. Koskinen

Koloss julkaistaan 27.3. Meshuggah-haastattelu ensi numerossa.