”On ihan helvetin hauskaa huutaa täysillä cowboysaappaat jalassa” – haastattelussa Sólstafirin Addi Tryggvason

Syrjäisillä saarilla evoluutio etenee omituisia reittejä, mutta aina se tapahtuu samalla periaatteella: ne, jotka sopeutuvat, selviytyvät. Sólstafir sen todistaa.

18.08.2017

Iso lasinen votkapullo singahtaa pikkubussin nurkasta toiseen. Se ohittaa täpärästi pään johon se on tähdätty, osuu seinään ja hajoaa sirpaleiksi. Samalla särkyy hiljaisuus. Kulmikkaat kirosanat täyttävät pienen tilan, kun lasinpalat satavat soittajien niskaan kuin rakeet Jökulsárlónin jäätikköjärvellä.

Aðalbjörn Tryggvason kääntää kasvonsa pois siruräjähdyksestä ja metelistä. Hän katsoo ikkunasta Amerikkaa, joka katsoo takaisin avarana ja äänettömänä.

Takaikkunasta näkee pitkän tyhjän maantien, tuulilasista vielä pidemmän. Addi Tryggvason pyyhkii lasia takkinsa olkapäiltä ja tietää, että pian on tehtävä ratkaisuja. Muuten Sólstafir hajoaa.

Asiat ovat olleet huonosti Svartir Sandarin (2011) ajoista lähtien ja muuttuneet koko ajan pahemmiksi. Mitä enemmän Tryggvason asiaa miettii, sen varmempi hän on siitä, että ongelma on juuri siellä missä se vaikuttaakin olevan. Rumpujen takana. G.Ó. Pálmasonin eli Gummin hahmossa.

– Minun ja Gummin välit olivat huonot ainakin kuusi vuotta, Tryggvason muistelee. – Välillämme oli aluksi egojuttuja. Siis riitoja siitä, kuka bändissä päättää mistäkin.

Sellaisista erimielisyyksistä Sólstafir olisi voinut selvitäkin. Sehän oli vain sellaista Jagger–Richards- ja Hetfield–Ulrich-nokittelua, jota monet muutkin bändit käyvät läpi ja josta ne myös saavat virtaa. Mutta vuonna 2012 Sólstafirin ongelmat muuttuivat vakavammiksi, valtasivat lisää alaa ja kävivät henkilökohtaisemmiksi.

– Basistimme Svavar ja Gummi alkoivat riidellä, koska Svavarin tyttöystävästä tuli Gummin tyttöystävä ihan yhtäkkiä ja ilman väliaikaa, Tryggvason kertoo. – Niin ei olisi ensinnäkään pitänyt käydä, ja toiseksi se asia käsiteltiin hirveän huonosti. Tapahtui romahdus. Hävettää kertoa, että bändimme joutui niinkin suuriin vaikeuksiin jonkun tytön vuoksi, mutta toisaalta… Ongelmat olivat paisuneet jo pitkään. Se naissotku oli vain viimeinen pisara.

Se oli todella kornia mutta samalla hyvin vakavaa. Neljän hengen kokoonpanosta tuli kolme vastaan yksi – Tryggvason, Austman ja kitaristi Sæþór Maríus Sæþórsson vastaan Pálmason.

Tulehtunut tilanne oli hoidettava kuntoon. Ikävä kyllä se ei parantunut sen paremmin helposti kuin nopeastikaan.

– Sellaisia päätöksiä ei tehdä yhdessä yössä. Ei kahdenkymmenen vuoden avioliittoakaan hajoteta yhden huonon viikonlopun vuoksi. Tilanteet olivat välillä väkivaltaisia ja lasia satoi, mutta siitäkin päästiin yli. Ja jos Gummilta kysyttiin, kaikki oli hyvin. Ei ollut mitään ongelmia. Hän ei edes ymmärtänyt, mistä puhuttiin.

Pálmasonin ja Austmanin välirikon jälkeen Sólstafir yritti selvitä.

– Me istuimme pienessä autossa neljä viikkoa putkeen emmekä puhuneet toisillemme sanaakaan, ellei ollut aivan pakko. Lavalla välillämme ei ollut minkäänlaista kontaktia. Se oli kuin miinakentällä kävelemistä. Yksikin lause olisi voinut räjäyttää kaiken.

Sitä kesti puolitoista vuotta. Sinä aikana tuli selväksi, ettei bändi ei tulisi kuntoon, ellei yhtä sen jäsenistä vaihdettaisi.

Oli tultu todella kauas siitä, kun Addi ja Gummi alkoivat soittaa teinipoikina yhdessä.

Unelma toteutuu

Alussa, 1990-luvun puolivälissä, kaikki oli simppeliä ja helppoa. Ei ollut egoja, ei tyttöystäviä, ei vihaa eikä lasinsiruja. Oli vain pari nuorukaista, jotka tekivät black metal -demoja ja joita kiehtoi metallin maailmanlaajuinen kasetinvaihtoverkosto, jossa kuka tahansa saattoi nousta sankariksi.

– Se oli jännää aikaa, Tryggvason muistelee. – Hankimme oman postilokeron jo ennen kuin meillä oli yhtään omaa biisiä. Halusimme päästä vaihtelemaan nauhoja. Painuimme suoraa päätä undergroundiin. Bändistä tuli todella tärkeä osa elämää.

Alun perin Sólstafirin ei ollut tarkoitus soittaa keikkoja lainkaan vaan tehdä pelkästään äänitteitä.

– Olimme aina isäni autotallissa tekemässä biisejä ja äänittämässä. Ensimmäisen kahdeksan kuukauden aikana saimme nauhalle kahdeksan omaa kappaletta.

Suunnitelmat muuttuivat ajan ja bändin mukana. Kun alkuperäinen basisti Halldór Einarsson jätti Sólstafirin 1990-luvun lopulla, Tryggvason ja Pálmason pestasivat hänen tilalleen Austmanin.

Vuosituhannen vaihteessa keikkailemattomuus ei enää tuntunut hyvältä ajatukselta. Lavoille lähtiessään Sólstafir kiinnitti toiseksi kitaristikseen Sæþórssonin, ja niin bändin tunnetuin kokoonpano oli koossa.

Ura urkeni verkkaisesti. Sólstafirin ensimmäinen albumi Í Blóði og Anda ilmestyi vuonna 2002, tuskastuttavat kolme vuotta valmistumisensa jälkeen. Bändillä oli jo paljon keikkoja Islannissa, ja se alkoi tähyillä kotisaarensa ulkopuolelle.

– Siinä vaiheessa Sólstafir oli jo todella erilainen bändi kuin alussa. Vaikka bändi onkin ollut olemassa paljon kauemmin, sanoisin, että nykyinen Sólstafir syntyi vuonna 2005. Silloin me tulimme Helsinkiin soittamaan kaikkien aikojen toisen ulkomaankeikkamme. Se oli Spinefest-tapahtumassa Nosturissa, ja siellä me tapasimme Spinefarmin Sami Tenetzin.

Spinefarmin alamerkki Spikefarm julkaisi Sólstafirin albumit Masterpiece of Bitterness (2005) ja Köld (2006).

– Oli siistiä päästä Spinefarmille. Se oli cool levymerkki, jossa oli töissä mukavia tyyppejä, joiden kanssa oli kiva hengailla helsinkiläisissä hevibaareissa. Katselimme ympärillemme levy-yhtiön tiloissa ja mietimme, että voihan paska, me onnistuimme! Unelma oli toteutunut. Kun Köld ilmestyi, olimme jo tulleet tunnetuksi livebändinä.

Sitten tapahtui taas muutoksia. Vuonna 2011 Sólstafir jätti Spikefarmin ja solmi levytyssopimuksen ranskalaisen Season of Mistin kanssa. Samana vuonna ilmestyi Svartir Sandar, jota seurasi vuonna 2014 Ótta.

Ulospäin kaikki näytti sujuvan mainiosti, mutta bändin sisällä oli jo ongelmia.

Vaihtoehdot vähissä

Pálmason työnnettiin ulos Sólstafirista tammikuussa 2015. Kuukausia kestänyt hiljaisuus päättyi seuraavana kesänä, kun hän julkaisi netissä avoimen kirjeen, jossa kertoi oman versionsa tapahtumista varsin kiivaaseen sävyyn.

Pálmason kirjoitti saaneensa tiedon erottamisestaan juuri ennen kiertueen alkua. Hän piti epäoikeudenmukaisena, että bändin sisäiset ongelmat oli pantu yksin hänen syykseen. Rumpali kirjoitti, että häneltä oli riistetty elämäntyö – hän oli ollut perustamassa Sólstafiria ja tehnyt bändin eteen kovasti töitä kaksikymmentä vuotta. Pálmason väitti, etteivät bändin muut jäsenet suostuneet ratkomaan ongelmia yhdessä hänen kanssaan vaan vääristelivät asioita vierittääkseen vastuun yhden miehen harteille.

Tryggvason puolestaan on sitä mieltä, että vastuuta kyllä siirrettiin, mutta vain Pálmasonin toimesta.

– Kyllä siinä Gummin avoimessa kirjeessä oli totuuttakin, mutta se oli väännelty asetelmaksi, jossa hän oli uhri ja me pahoja, Tryggvason sanoo. – En halunnut kirjoittaa hänelle vastinetta. En todellakaan tahdo väitellä ihmisten kanssa internetissä tai missään muussakaan mediassa. Nämä ovat henkilökohtaisia asioita.

Tryggvason huomauttaa, että jokainen bändin jäsen olisi kirjoittanut tapahtumista erilaisen avoimen kirjeen. Eikä Pálmasonkaan ollut pelkästään paha.

– Hän oli hyvä bändin jäsen. Gummi teki paljon kaikenlaista työtä Sólstafirin eteen. Riitoja oli vain henkilökohtaisella tasolla.

Erotetun rumpalin pitkästä kirjeestä puuttui se tärkein. Hän ei tullut maininneeksi, miksi sai potkut bändistä.

– Ensin hänellä oli ongelmia minun kanssani, sitten Svavarin kanssa ja sitten hän alkoi kohdella Sæþóriakin paskamaisesti. Sæþór valitti minulle siitä, ja Svavar oli jopa eroamassa bändistä sen sotkun vuoksi. Minä puhuin Svavarin jäämään, koska hänen lähtönsä olisi tuhonnut Sólstafirin.

Tryggvason oli tullut siihen tulokseen, että Sólstafir tuhoutuisi, mikäli Pálmason jäisi bändiin. Rumpalin viimeinen keikka oli hollantilaisella showcase-festivaalilla.

– Siellä minä tiesin, että tämä oli tässä, Tryggvason sanoo. – Kun tulimme keikoilta kotiin tammikuussa 2015, edessä oli taas uusia kiertueita. Siinä vaiheessa vaihtoehdot olivat, että bändissä tapahtuu muutoksia tai se hajotetaan kokonaan. Rajansa kaikella. Jokaisella on murtumispisteensä.

Niin kuin pitkissä suhteissa aina, ero otti aikansa. Kuten Pálmasonkin kirjeessään kertoo, Sólstafir yritti selvittää skismojaan kevään 2015 mittaan. Entisen rumpalin mielestä keskusteluja käytiin vain muodon vuoksi, Tryggvasonin mukaan hyvät yritykset vain osoittautuivat turhiksi.

– Järjestimme tapaamisia ja yritimme puhua asiat selviksi, mutta ei siitä ollut mitään apua. Oli aivan selvää, että joko hän lähtee tai bändi hajoaa. Meillä kolmella ei ollut mitään ongelmia keskenämme, vain Gummilla oli meidän kanssamme. Hänen erottamisensa oli ainoa oikea päätös, vaikka olikin selvää, että hän ei suhtautuisi siihen kovinkaan ymmärtäväisesti.

Sen kevään Pálmason piti matalaa profiilia, jotta ei tuhoaisi mahdollisuuksiaan päästä takaisin bändiin. Kun sovitteluyritykset eivät tuottaneet toivottua tulosta, irtisanottu rumpali julkisti omat näkemyksensä ja vei asian oikeuteen.

Rumpaleita raakaamassa

Pálmasonin ja Sólstafirin ongelmavyyhdin selvittely vei aikaa ja energiaa kummaltakin osapuolelta. Samaan aikaan bändin oli jatkettava työntekoa tavalliseen tapaan. Sillä oli sovittuna kiertueita, joita se ei tahtonut jättää väliin.

– Ei ollut helppoa löytää rumpalia, joka lähtee mukaan, kun sanoo, että ”Hei, voitko opetella puolentoista tunnin setin ja hypätä kanssamme lentokoneeseen? Aikaa on viikko.” Moni ei suostu sellaiseen, Tryggvason sanoo. – Mutta sitten minä löysin yhden! Yksi kaveri lähti! ”Sopii, vai? No perkele, pääsit bändiin!”

Sólstafirin jäsenet eivät olleet edes tavanneet uutta sessiorumpaliaan, kun bändi lähti kuukauden mittaiselle kiertueelle.

– Se oli outoa aikaa. Gummi oli vihainen ja uhkaili meitä kaikenlaisilla asioilla. Puolivälissä rundia uusi rumpalimme – jääköön hän nimettömäksi – veti kunnon kännin ja mokasi keikan. Lähetimme hänet matkoihinsa kiertueen jälkeen. Se ei kuitenkaan ollut mikään iso juttu. Alun perinkin tuntui, että hän on mukana vain tuuraamassa.

Sólstafir löysi uuden kokelaan, Strigaskór Nr.42 -yhtyeen Ari Steinarssonin, ja jatkoi saman tien matkaa Amerikan-kiertueelle ja Roadburn-festivaalille. Steinarsson ei kuitenkaan voinut jäädä Sólstafiriin.

– Arin kanssa homma olisi toiminut, mutta hänellä oli perhe ja toinen ura, eikä hänen aikansa riittänyt meille. Jatkoimme etsimistä, mutta emme halunneet järjestää virallisia koesoittoja. Sellaiset ovat vaivaannuttavia.

Elettiin vielä vuotta 2015, kun Sólstafir löysi etsimänsä. Hallgrímur Jón ”Grimsi” Hallgrímsson liittyi bändiin.

– Grimsi vain tuli mieleemme. Hän oli meille ennestään tuttu – lauloi muuten aikoinaan taustoja Fjara-biisissämme – eikä hänellä ollut perhettä tai muita esteitä. Lähdimme hänenkin kanssaan ensin kiertueelle, jotta bändin kemia saatiin toimimaan. Keikkailimme yli vuoden ennen kuin kirjoitimme ensimmäisen uuden biisin.

Itse asiassa niin oli pakkokin tehdä, sillä Tryggvason ei pysty kirjoittamaan kappaleita kiertueiden aikana. Hänen on päästävä sitä varten tiettyyn mielentilaan, joka edellyttää tietynlaisia olosuhteita. Kun sellainen hetki lopulta koitti, riidat häiritsivät keskittymistä.

– Oli vaikeata pysytellä biisintekomoodissa, kun Gummi oli nostanut meitä vastaan oikeusjutun ja lakimiehet sähelsivät ympärillä. Tarjosimme hänelle sopimusta. Ei kelvannut. Tarjosimme toista sopimusta. Ei kelvannut. Tuntui, että huoneen nurkassa leijui synkkä pilvi, joka odotti, että epäonnistun. Jos sille vaikkapa tarjosi kahvia, se huusi: ”Haluan teetä, vitun idiootti!” Sellainen ei tee hyvää luovuudelle.

Kun Sólstafirin ja sen entisen rumpalin kiistaa käsiteltiin käräjäoikeudessa, Pálmasonin kanne hylättiin. Hän vei asian seuraavaan oikeusasteeseen, mutta tulos oli hänen kannaltaan yhtä karu.

– Se prosessi maksoi paljon ennen kuin loppui, Tryggvason huokaa. – Mutta sitten negatiivisuus, vihamielisyys ja ikävä ilmapiiri jäivät taakse, ja kaikki alkoi mennä paremmin. Lopulta oli mukavaa tehdä uutta musiikkia.

Spirituaalista toimintaa

Muutosten myrskyssä tarvitaan ankkureiksi asioita, jotka pysyvät ennallaan. Sólstafir teki uuden albuminsa, Berdreyminnin, samassa studiossa kuin kaksi edellistä levyään. Se kutsui studioon hyväksi havaitun tuottajan Birgir Birgirssonin ja lisäksi Jaime Gomez-Arellanon, joka on työskennellyt muun muassa Ghostin, Paradise Lostin ja Ulverin kanssa.

– Biisien tekeminen oli vähän erilaista kuin ennen, koska bändissä oli uusi jäsen. Ne myös kypsyvät ja elävät vielä silloinkin, kun ne äänitetään. Mutta kaiken kaikkiaan Berdreyminnin tekeminen tuntui vaivattomalta, Tryggvason kertoo.

Berdreyminn on sikäli tutun oloista Sólstafir-tunnelmointia, että se kuljettaa kuulijansa jännittäviin päänsisäisiin paikkoihin. Tryggvason sanoo, että sama tapahtuu myös soittajille.

– Levyn biisit tehtiin keskellä päivää likaisella treenikämpällä, ja kaikki olivat selvin päin. Mutta samaan aikaan se oli hyvin spirituaalista toimintaa. Me kommunikoimme ilman sanoja. Se on bändissä olemisen taikaa, jota ei voi selittää eikä opettaa. Se pitää kokea.

Laulaja-kitaristi jatkaa, että sama transsi syntyy myös keikoilla.

Kuva: Tina Solda

– Lavalta voi nähdä, kun eturivin fanit menevät syvälle musiikkiin ja unohtavat kaiken muun. Musiikki menee heidän ihonsa alle ja hermostoon. Joskus ihmiset jopa alkavat itkeä. Se on jotain niin äärimmäisen pyhää, että ihmettelen itsekin, miten me saamme sellaista aikaan.

Sielläkin kommunikaatio tapahtuu käytännössä ilman sanoja: suuri osa Sólstafirin faneista ei ymmärrä riviäkään Tryggvasonin islanninkielisistä lyriikoista. Ne, jotka ymmärtävät, saavat pyhyyden vastapainoksi korviinsa jotakin profaania, jopa epäpyhää.

– Laulan asioista, joita elämässä tapahtuu. Ihmissuhteista. Rakkaiden menettämisestä. Lasten syntymästä. Katkaisuhoidoista. Masennuksen pimeyteen jäämisestä ja siitä, miten päihderiippuvuus ja hylätyksi joutuminen ovat sukua sille.

– Yksi biisi kertoo tuntemastani perheväkivallan uhrista. Se on aihe, jota minun on vaikea ymmärtää. Perheet postaavat Facebookiin onnellisia kuvia jäätelönsyönnistä ja laskettelusta, mutta kulissien takana vallitsee kammottava pimeys. Kodeissa tapahtuu saatanallista fyysistä ja henkistä väkivaltaa, joka toistuu yhä uudelleen, koska uhrit elävät muutoksen toivossa. Se on mielipuolista.

Huutoa buutsit jalassa

Aðalbjörn Tryggvason asuu Reykjavikissä tyttöystävänsä ja tämän tyttären kanssa. Hän sanoo elävänsä kiertueiden välissä ”ihan tavallista elämää” ja vaikuttaa hyvin tyytyväiseltä siihen. Iloa tuottaa sekin, että Sólstafir on taas raiteillaan. Nyt siinä soittaa sopeutuvia ihmisiä, ja bändi tulee selviytymään.

Se, mitä Sólstafirin ja Pálmasonin välillä tapahtui, oli murheellista. Toisaalta se oli myös linjassa bändin historian kanssa. Sólstafir muuttuu jatkuvasti, joko musiikillisesti tai muuten. Se kuplii pohjaa myöten, ja ajan mittaan siitä kuohuu yli kaikki, mikä estää sitä etenemästä.

– Sólstafirin ura on mennyt koko ajan mukavasti pikkuisen yläviistoon. Alamäkeä ei ole vielä näkynyt. Jos olisi, olisimme varmaan lopettaneet bändin jo ajat sitten. Uusi rumpalimme ei ole hengittänyt tätä bändiä yhtä kauan kuin me muut, mutta nyt kaikki näyttää hyvältä, Tryggvason vakuuttaa.

Bändissä olemisessa on puolensa ja puolensa. Etenkin, jos on kotoisin maailman laidalta eikä tee kaupallisia kompromisseja.

– Hienointa on, että pääsee kiertueille bändissä, jossa on hyviä kavereita. On mahtavaa seistä lavalla tuhansien ihmisten edessä ja soittaa heille lempimusiikkiaan. On ihan helvetin hauskaa huutaa täysillä cowboysaappaat jalassa. Se tekee hommasta vaivan arvoista.

Sen kääntöpuolen näkevät vain harvat.

– Ihmiset luulevat, että kun on bändissä, elää rocktähden elämää. Mutta eihän se ole niin. Kun minä olen kotona, bändi ei maksa laskujani. Mielestäni muusikko on menestynyt, jos hän pystyy tankkaamaan autonsa omalla rahalla ja maksamaan puhelinlaskun. Minä en pysty, eikä minulla toisaalta ole aikaa tehdä muita töitä. Älä kuitenkaan luule, että valitan. Jos en tykkäisi tästä, voisin kyllä lopettaa ja hankkia tavallisen työn.

Mutta kuten Pálmasonin reaktioistakin huomasi, elämäntyön lopettaminen on paljon helpommin sanottu kuin tehty. Sólstafir on tärkeä osa Tryggvasonia. Kuten elämässä, myös bändissä täytyy pitää kiinni siitä, mikä on omaa ja olennaista, ja samalla täytyy vältellä jämähtämistä. On muututtava ja oltava muuttumatta.

– Kuuntelin parikymppisenä samaa musiikkia kuin nykyisin, eli Smashing Pumpkinsia, Fields of the Nephilimiä, Nick Caveä ja Judas Priestiä. Teen yhä samantapaista musiikkia kuin silloin, mutta en kopioi omia sävellyksiäni. Täytyy sanoa, etten tiedä yhtään bändiä, joka tekisi samanlaista musiikkia kuin Sólstafir. Siitä olen ylpeä, Tryggvason sanoo.

Sólstafirin perustettiin aikoinaan metallibändiksi. Onko se yhä sellainen?

– Totta kai. Mikä muukaan?

En tiedä, mutta siinä on paljon muutakin.

– No joo, ymmärrän pointtisi. Sólstafir on epämetallinen hevimetallibändi. Ei stereotyyppinen hevibändi. Ei Judas Priest. Toisaalta sekin riippuu siitä, mistä puhutaan. Koko urasta? Viime keikasta? Soitimme kerran Hollannissa keskellä päivää kokoperheen festarilla. Seuraavana päivänä soitimme samat biisit Tšekin tasavallassa Brutal Assault -festarilla. Joskus sama setti voi olla todella metallinen, joskus hyvin herkkä.

Mitä mieltä olisit ollut Sólstafirin alkuaikoina siitä, mitä teet nyt?

– Parikymppinen minä varmaan huomauttaisi 39-vuotiaalle minulle, että olen oppinut laulamaan. Olen kehdannut kutsua itseäni laulajaksi vasta kahdeksan viime vuoden ajan. Kun aloin laulaa puhtaammin, tunsin pystyväni laulamaan asioista, johon muut voivat samastua. Hän varmaan kehuisi myös, että musiikkini on omaperäistä. Luulen, että hän olisi tyytyväinen minuun.

Entä mitä nelikymppinen Aðalbjörn Tryggvason haluaisi sanoa parikymppiselle itselleen?

– En mitään. Enhän minä sen ikäisenä kuitenkaan kuuntelisi, mitä joku 39-vuotias ikäloppu mulkku selittää.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 5/2017.

Lisää luettavaa