Kun uutinen Angela Gossow’n korvautumisesta Alissa White-Gluzilla saavutti tietoisuuden, mieli oli hiukkasen harmistunut. Olen pitänyt Angelan meiningistä kovastikin, ja vaikka kanukkibändi The Agonistista harpanneen uutuussolistin taidot olivat tiedossa, epäluulohommiksihan tuo meni.
Kitaroiva velipoikakin nosti jälleen kytkintä, mutta tokihan Arch Enemy on ennen muuta kitaristi-säveltäjä Michael Amottin bändi ja yhtyeen tunnistaa itsekseen vaivatta uusinkin kurkuin ja kepein. Ensialkuun levyn suurin ongelma ei olekaan muuttunut miehistö/naisisto, vaan kiekon materiaali: tuntuu, että nyt on Amottin poika haukannut kertahotkaisulla jo turhankin reipasta nisunpalaa. Tukehtuminen uhkaa.
Toukokuun 23. ilmestyvä War Eternal on ”vain” 48 minuuttia pitkä mutta tuntuu ensikuuntelulla tupla-cd:ltä. Sen neoklassisin ja sinfonisin elementein koristellut, entistäkin turboahdetummat biisit vaikuttavat pahimmillaan kuin jonkinlaisen metallimusikaalin ääniraidalta, mutta onneksi platta alkaa näyttää selkiytymisen merkkejä jo kolmen kuulon perästä. Samalla sen osaset alkavat löytää maaliinsa.
Siis: jos War Eternalia vertaa pariin edelliseen AE-studiokiekkoon, uutuus vaatii selvästi enemmän kuuntelua ja sulattelua, mutta uskon, että sen sisuksista löytyy lopulta kelpo albumi. Hiukka samariinia messiin ensitutusteluihin, käypi neuvo.
Vaan entäpä se Alissa? No, sanoisin että Angelassa oli huomattavasti enemmän ”omaa” ja hän vie suorassa (ja toki epäreilussa) vertailussa potin selvästi, mutta aivan kelvosti uusi nainen haastavasta pestistään suoriutuu. Tässä on hypätty suorilta melkoisen korkeisiin korkoihin, ja lienee selvää, että vasta seuraavat albumit näyttävät, millainen ”Alissan Arch Enemy” tulee lopulta olemaan. Tässäkin hetkessä meno on jo varsin jees.
Huom! Tämä ei ole arvostelu. Sen löydät painetusta lehdestä myöhemmin.