LIVE: Metalheim Festival – Nosturi, Helsinki 1.–2.10.2010


PERJANTAI (Teksti: Aki Nuopponen Kuvat: Susanna Torsti)

Ensimmäistä kertaa järjestettävälle Metalheim Festivalille oli perjantain osalta koottu iso kattaus pohjoismaiden kovinta äärimetalliantia. Evemaster, Enochian Crescent, Deathchain, Profane Omen, Kiuas ja Pain of Salvation nimittäin edustavat tämän hetken parhaimmistoa näennäisesti valtavirtamaisen metallin joukossa.

Hetkinen? Pain of Salvation? Miten tämä ruotsalaisen modernin progen kovimpiin nimiin lukeutuva bändi eksyi tähän joukkoon? Sitä sai ihmetellä myös yleisö, jonka saattoi huomata koostuvan melko kirjavasta joukosta musiikinystäviä.

Ovien auettua jo kello 19 ja Evemasterin kivuttua lavalle parikymmentä minuuttia myöhemmin epäili jopa bändi itse, onko paikalla tuohon aikaan ketään. Yllätys oli mieluinen, kun kohtalainen ihmisjoukko täytti Nosturin lavanedustaa bändin aloittaessa. Ottaen huomioon bändin tuoreimman III-albumin vahvuuden, ei haitannut lainkaan, että kaikki lyhyen setin poiminnat olivat peräisin tältä levyltä. Enter, New Age Dawns, Humanimals, The Great Unrest ja kumppanit olivat yhtä viiltäviä kuin levylläkin, mutta taustalle olisi ehkä toivonut hieman eläväisemmän Evemasterin. Kovasta yrittämisestä huolimatta bändin keikka jäi kasvottomimmaksi koko Metalheimin läpeensä vahvan perjantain aikana.

Evemasteria seuranneet bändit eivät tosin olleet kovin helppoja vertauskohtia. Seuraavaksi lavalle kivunnut Enochian Crescent kuuluu maamme maanisimpiin livebändeihin, eikä bändi antanut niin sanotun lämppäriasemansa häiritä keikkaansa.

Mr. Wrath oli jälleen oma itsensä siteineen, viiltelyineen, verenjuonteineen ja mielipuolisine elehtimisineen, eikä muu bändi tyytynyt ainoastaan komppaamaan taustalla. Olosuhteet eivät olleet parhaat mahdolliset kasvattaa musta livemagia täyteen mittaansa, mutta sekä uudet että vanhat kappaleet osoittivat voimansa jopa allekirjoittaneelle, jolle esimerkiksi bändin tänä vuonna julkaisema NEF.VI.LIM EP oli hienoinen pettymys.

Profane Omen on ollut koko historiansa vastaavanlainen tapaus. Antaisin mitä tahansa, jos bändi onnistuisi vangitsemaan seuraavalle levylleen sitä loputtoman oloista live-energiaa, joka tekee bändin keikoista joka kerta yhtä viihdyttäviä.

Jules Näveri ja kumppanit eivät vaikuttaneet pysyvän hetkeäkään paikoillaan ja saivat kaikkine huudatuksineen Nosturin heräämään ensimmäistä kertaa illan aikana toden teolla. Profane Omenin groovemetallin ja metalcoren sekaisissa biiseissä on jo itsessään ytyä vaikka mihin, mutta vasta Suomen nopeimpien tukkapropellien pyöriessä ja hardcoremaisen riehumisen latautuessa äärimmilleen nämä biisit pääsevät niiden todelliselle tasolle.

Panokset kovenivat, kun Death Gods -kokopitkänsä juuri kauppojen hyllyille iskenyt Deathchain nousi lavalle. Viidellä albumillaan Deathchain on hivuttautunut vaivihkaa sekä suomalaisen death/thrashin että silkan death metalin kärkinimien joukkoon. Tämä ei ole sattumaa, kun ottaa huomioon bändin vuosittain paranevan liveannin, joka oli Nosturilla jopa aavistuksen puolitehoisena paremmalla mallilla kuin monen muun bändin keikkakunto ikinä.

Keikalla kuultiin toimiva yhdistelmä lähes kaikkien levyjen parhaimmistosta, ja viimeisenä vetona kuultu yli kymmenminuuttinen Cthulhu Rising teki toivottavasti levyä kuulemattomillekin selväksi, millaiselle tasolle Deathchain on nousemassa eeposmaisimpien vedostensa voimalla.

Edettyään äärimmäisestä metallista yhä äärimmäisempään Metalheimin kattaus alkoi lähestyä melodisempaa linjaa, kun vuorossa oli erikoisella kokoonpanolla soittanut Kiuas. Bändin basisti oli suorittamassa muita velvollisuuksia, joten hätiin hälytettiin kukapa muukaan kuin Lauri Porra.

Kiukaan kohdalla alkaa tuntua jo toistolta puhua yhdestä maamme parhaista livebändeistä, mutta tämä kertoo enemmän Metalheimin kattauksen laadusta. Ihan yhtyeen villeimpiin keikkoihin Nosturin-veto ei kuulunut, kun musiikin ohella bändin toiseksi tavaramerkiksi muodostunut kieroutunut huumori sai jäädä sivurooliin, mutta erityisesti uudet komeat biisit sekä Porran ja Salovaaran muikeat soitinbattlet paikkasivat tilannetta mainiosti.

Viimeisenkin kotimaisen bändin vetäydyttyä taaemmaksi aiemmin Nosturin takaosissa odotellut yleisö työntyi edemmäs. Tässä vaiheessa kävi konkreettisesti ilmi, kuinka moni illan vieraista oli tullut paikalle nimenomaan Pain of Salvationin takia. Verrattuna jopa kolmen vuoden takaiseen ensivisiittiin Pain of Salvation löi tästä hyvästä tiskiin odottamattoman lujan keikan.

Daniel Gildenlöw ehti tuumailla millintarkan soiton ja eläväisen esiintymisen keskellä, miten oudolta tuntuu esiintyä vaaleissa vaatteissa kaiken tämän mustuuden keskellä ja yllyttää suomalaista yleisöä käyttäytymään kuin ruotsalaiset; seisomaan rokkipoliiseina kädet puuskassa ja vakava ilme naamalla. Eihän siitä suomalaisen yleisön tuntien mitään tullut. Suosionosoituksia kuultiin sekä kappaleiden aikana että niiden välissä, eikä tämä ole mikään ihme. Joko muistikuvani vuoden 2007 keikasta ovat totaalisen vääristyneet tai sitten Pain of Salvation oli tällä kertaa selvästi energisempi esiintyjä nokkamies Gildenlöwiä myöten.

Bändin huikeasta yhteensoitosta tai Gildenlöwin pettämättömistä vokaaleista on turha puhua enempää, kun päähuomion vei edellistä keikkaa noin kymmenen kertaa onnistuneempi settilista. Jo keikan käynnistäneet Of Two Beginnings ja Ending Theme olivat unelmien täyttymyksiä, joiksi voisi laskea myös vanhemman tuotannon kovimpiin kappaleisiin lukeutuvat People Passing By ja Winning A War.

Myös Road Salt Onelta poimitut No Way, Linoleum ja Road Salt nousivat rupisimpine riffeineen ja herkimpine tunnelmointeineen elävänä ihan uudelle tasolle ja avasivat itse asiassa koko albumia entistä paremmin. Ei liene kuitenkaan yllätys, että keikan huippukohdiksi nousivat aloituskaksikon ohella moderniksi klassikoksi nousseen The Perfect Elementin Used, Ashes ja taianomainen nimikkokappale introineen.

Etukäteen tuli ihmeteltyä, kuinka Metalheim Festivalilla jaksaa heilua yli seitsemän tunnin ajan väsymättä. Hieman samaan tapaan pelotti, että kaikkien kotimaisien bändien laadusta huolimatta ne eivät tuntuisi miltään pääesiintyjää odotellessa. Kaikki nämä epäröinnit osoittautuivat lopulta turhiksi, ja Metalheimin perjantai oli itse asiassa yksi mukavimmista keikkailtamista tänä vuonna.

LAUANTAI (Teksti ja kuvat: Vilho Rajala)

Nosturin lauantai lähti käyntiin tyylikkäästi suomenruotsiksi, kun Bob Malmström kapusi lavalle. Yhtye tarjoili välispiikitkin toisella kotimaisella, paitsi kryptiseksi jääneen ”valokuvaajat, tehkää jotain palkkanne eteen” -kehotuksen.

Bändin tyylisuuntana on rujo, hardcore-henkinen mäiske. Jujuna on se, että yhtyeen tekstit ovat olevinaan sysimustan oikeistolaisia, kun yleensä tämä genre edustaa poliittisen värikartan toista laitaa, jos nyt ylipäätään mitään. Vitsi on nokkela, mutta kenties sittenkin paperilla parempi kuin täyspitkän keikan muodossa. Etenkin kun bändin soitto oli ainakin tällä haavaa hieman laiskanpuoleista ja klassinen avausbändin kirous eli kehnot sounditkin vaivasivat.

Mutta eipä silti, lähetän ehdottomasti kannustavat terveiset. Kyllä siinä kieltämättä nauratti, kun bändi jakoi sanoituslappuja yleisölle kappaleeseen nimeltä Fattigdom är sjukdom.

Odotin Sotajumalan jynssäävän virneet yleisön naamoilta helvettiin, mutta bändi yllättikin tekemällä suorastaan hyväntuulisen vaikutelman. Soitto oli yhtä millisekunnintarkkaa ja konemaista kuin aina, mutta ryhmästä huokui ulosantiin nähden leppoisa meininki.

On oikeastaan harmi, että Sotajumalan keikkoja tulee rumpalinäkökulmasta seurattua vähän kuin urheilusuorituksia. Timo Häkkisen soitossa on samaa tenhoa ja taikaa kuin missä tahansa asiassa, jossa inhimillinen suorituskyky on koetuksella. Mutta miehen huikeaa koordinaatiota ja nopeutta ihmetellessä menee vähän ohi se, kuinka hyviä kappaleita Sotajumalalla on. Onneksi ne tuimimmat täsmäiskut, kuten Kuolinjulistus (”Otettaisko seuraavaksi pienet julistukset”, kuten Mynni Luukkainen spiikkasi) ryskäävät väkisin tiensä suoraan takaraivoon.

The Man-Eating Tree oli kovasti odotettu tapaus. Kovaniminen kokoonpano ei kuitenkaan juuri vakuuttanut. Vine-albumilla on ehdottomasti hetkensä, mutta livenä samaa herkkyyttä ei saavutettu. Bändin soittospotti kahden äreän pumpun perään oli tietenkin haasteellinen, mutta siinä olisi saattanut olla myös mahdollisuus.

Tuomas Tuomisen laulu kuulosti valjulta, eivätkä kappaleet tuntuneet kasvavan mihinkään, vaikka bändi olisi kuinka lataillut. Porukan soittotaidossa on tuskin mainittavia puutteita, mutta karisma tuntui jääneen backstagelle. Harmi. En kuitenkaan ole valmis tuomitsemaan bändiä tämän esityksen perusteella lopullisesti.

Jos puhutaan lavalta välittyvästä energiasta ja karismasta, Secrets of the Moon tarjoili näitä yllin kyllin. En tuntenut bändiä aiemmin oikeastaan lainkaan, ja täytyy sanoa, että jopas toimi. Saksalais-ranskalaisen death metal -johdannaisen ryhmän musiikki on monisyistä ja vaatii kenties levyllä hieman keskittymistä avautuakseen, mutta livenä siinä on hemmetisti terää ja magiaa. Aivan alkutahdeista lähtien oli selvää, että tämä bändi tulee ottamaan yleisönsä itsevarmasti ja tyylikkäästi.

Nelihenkinen bändi ei tehnyt mitään temppuja, ei mitään ihmeellistä tai outoa. Muita esiintyjiä hillitympi valoshow alleviivasi entisestään tätä vähäeleisyyttä. Bändi vain antoi kaikkensa, ja siitä näki, että tässä ollaan tosissaan. Sen verran yrmyä ja jyrkkää melskaus pääosin oli, että yllätyin melkoisesti, kun bändi kutsui Sólstafirin Aðalbjörn Tryggvasonin esittämään kanssaan Alice in Chainsin Them Bonesin. Mahtava versio.

SotMin jälkeen vuorossa oli sitten Sólstafir, joka oli yleisön liikehdinnästä päätellen lauantain odotetuinta antia. Yhtye on Suomessa kenties suositumpi kuin missään muualla, eikä suotta. Tunnin mittaisen keikan aikana ajantaju ehti kadota. Tryggvason on fantastinen tulkitsija, ja nimenomaan tulkitsija, mikä on suorastaan harvinaisuus tämän päivän raskaan rockin laulajissa.

Vire saattaa heitellä railakkaastikin, mutta ketä kiinnostaa, kun fiilistä on jatkuvasti täyslaidallinen. Blastbeatien ja hitaampien punoilujen välimaastossa on paljon tilaa liikkua, ja on hämmästyttävää, kuinka vähän Sólstafir tekee harharetkiä. Hieno bändi.

Korpiklaani päätti Metalheimin rehvakkaasti. Se on avoimesti bilebändi, jonka pääasiallinen tehtävä on viihdyttää ja saada tossua liikkeelle. Keikan aloitti Vodka-veisu, ja pikkutunneilla alkoholiaihe tietenkin puhutteli yleisöä odotetusti.

Metalheim Festivaliin olisi varmaan mahtunut enemmänkin väkeä. Särmikäs, varmoja nakkeja väistellyt ohjelmistopolitiikka oli silti ehdottoman onnistunut valinta.

Kun lavoja on vain yksi, on erittäin tervetullutta, että jokainen esiintyjä on kiinnostava. Tällä kertaa näin todella oli.