Teksti: Nina Ratavaara ja Eija Mäkivuoti Kuvat: Eija Mäkivuoti
Perjantai
15. kertaa järjestetyn Myötätuulirockin Hakunilan Urheilupuistossa Vantaalla avasi Moonsorrow. Ensimmäisenä voisi antaa festivaalijärjestäjille vastatuulen kritiikkiä siitä, että portit avattiin prikulleen samaan aikaan, kun ilmoille kajahti Ville Sorvalin ääni. Taisi Sorvalia olla alussa vastassa hiljaisuus, kun hän pyysi Myötätuulirockia huutamaan.
Bändin kaksi ensimäistä biisiä menikin suurimmalta osin meiltä paikalle saapuneilta sankareilta ohi, koska jonotimme parkkipaikalla sisäänpääsyä. Lopulta kansa pääsi valumaan lavan eteen ja sankaritarinointi kunnolla alkamaan. Muutamat klassiset kappaleet, kuten Köyliönjärven jäällä, soitettiin vähän uudella tavalla, nopeammin, ja homma meni melkein valssiksi. Myöhempi soittoaika olisi voinut tuoda lisäjylhyyttä esitykseen, ja väljälle kentälle soitto harmitti hieman. Tällä kertaa ei saapunut maailmanloppu, mutta loppu saatiin Kuolleiden maan myötä – Moonsorrow kuulostaa komialta jopa päivänvalossa ja puolityhjällä jalkapallokentällä.
Perjantai-iltapäivän pakanapaketti jatkui virolaisen Metsätöllin folkmetallin tahdeissa, kun laulaja Markus ”Rabapagan” Teeäär vannotti ”Sex, beer & folk metal” -lausumalla krapulaseksin ja kauniiden naisten tärkeyttä. Viro sanoituskielenä yllättää vielä hieman, mutta positiivisessa mielessä (Ninaa), vaikkakin selkeää tunnesidettä löytyy (Eijasta) myös taannoiseen J.M.K.E.-yhtyeen tuotantoon, jostain kumman syystä. Omalla kielellä laulaminen lisää kappaleeseen aina luonnetta ja jopa charmia, ja viroksi tämä toimii enemmän kuin hyvin. Oma laulu ei leia ma Üles oli hienoa kuultavaa, ja oli pakko hieman tanssia maailmalla olevan ystävän puolesta, joka on hurahtanut Metsätölliin.
Festivaalifiilis alkoi hiljalleen nousta, mihin Korpiklaani sopi paremmin kuin hyvin, heidän coverinsa ja kosteista juomingeista kertovat kappaleensa kun näyttävät iskevän kansaan väkijuoman lailla. Allekirjoittaneet peräänkuuluttavat enemmän jaettavaksi myös Korpiklaanin muuta, vähän ”vakavampaa” tuotantoa, mutta ehkä se ei toimi niin hyvin festivaalimölinöissä… ”Party on” siis.
Sormi ylös, sillä pientä kiertoliikettä ja disko pystyyn. Turmion Kätilöt otti lavan haltuun tuttuun tapaan, ja ihmiset vastasivat savolaisten kutsuun. Puolialastomat ja vereen tahritut pakanat vaihtuivat pvc-mekkoihin, tolppakenkiin ja goottimakkaraputkitukkiin puettuihin, ja sen myötä Hyvän Mielen Juhlat alkoivat oikeasti, kun Verta ja lihaa ja Tirehtööri kajahtelivat ilmoille.
MC Raaka P yritti myydä vantaalaisille käytettyä Toyotaa, ja huutokauppa toimi, ostajia riitti. Perstroikka antoi kaikkensa, ja esiintyminen taitaa ollakin selkärangassa ja ranka pysyy pystyssä perstekniikalla, oli kostea kunto tahi ei. Turmion Kätilöjen metallikonedisko puhuttelee monialaista yleisöä, ja mikä ettei – ripaus savolaisuutta saa minkä tahansa toimimaan. Oi herra. Paitsi ehkä englanninkielisen laulun…
Festivaalin ensimmäinen ruotsalainen bändi oli Bullet. Taivaalta tuli vesi- ja lavalta viihdyttävä ja taidokas luotisade. Poijat osaavat soittaa ja poseerata. Viihdyttävää, vaikka ei aivan kotikuuntelumusiikkia allekirjoittaneille.
Protest the Hero oli ainoa Pohjolan ulkopuolelta tuleva festariakti. Kanadan surffaripojat kattoivat hankalimmin pureskeltavan musiikillisen kombon paikan, ja tekniset progekuviot sekoitettuina metalcore-rutistukseen toi varmasti monelle yllätyksiä käänteisiin. Bändi jäi kuuntelun puolelle, ja soitanta toimikin Vantaan pimenevässä yössä komeasti. Kestää hetken päästä yhtyeeseen sisälle, mutta bändi taitaa jäädä ehdottomasti lisää kuuntelua kaipaavien listalle.
Päivän viimeinen bändi tarjosi lisää folk metal -tuotantoa, kun vuorossa olivat Suomen omat viikingit Ensiferumit. Siniset valot ja savu taikoivat kauniinkelmeän tunnelman festivaalialueelle. Taivas kaatui vielä syliin, mutta yleisö antoi hartaudella tukensa kotimaan joukoille.
Lauantai
Suomen kesäilma näytti parhaimmat puolensa lauantaina. Kuopion sotamasiina Deathchain astui kaatosateessa estradille vartin yli yksi. Bändi piti huolen siitä, että se pieni porukka, joka oli vaivautunut paikalle sai asianmukaisen hartia- ja niskanseudun lämmittelyn harmaassa ja kosteankylmässä kelissä.
Pitti pyöri alusta alkaen, ja yleisö sekä bändi haistattivat haileat vallitsevalle säälle. ”Onneksi tämä yleisö ei ole sokerista tehty”, tuumasi K.J. Khaos ja aloitti asenteella yhden päivän parhaimmista esityksistä. Jälleen kerran Deathchain soitti ensimmäisenä; onkohan tämä jokin kirous? Tällä kertaa tuntui, että tarjotaan helmiä sioille. Bändillä olisi tarjottavaa K–18-teiniviiksien lisäksi myös varttuneemmalle yleisölle, varsinkin tuoreimman Death Gods -levyn tuotanto kun on vallan verratonta kuunneltavaa ja katseltavaa. Esimerkiksi Howling of the Blind kajahteli Vantaan metsiin komeasti.
Deatchainin vakuuttava asenne näytti vaikuttavan myös säähän. Silloin tällöin sade loppui ja tuulenpuuskat tuulahtivat musiikin rytmeissä. Lisähupia lavalle toimitti Turmion Kätilöjen Spellgoth jeesusteippi-vessapaperi-muumion hahmossa.
Profane Omenin vokalistin bändin taannoisella DOMin-keikalla kaipaama ja osoittama festarikunto oli aivan sovelias lämmittämään sateessa hytisevää yleisöä.
Tämä oli yksi harvoista Profane Omenin keikoista kotomaan festarikesässä, ja bändi toimitti aina yhtä pirteänketterän Jules Näverin johdolla energiaa kiitettävällä teholla – keksiä siis saatiin. Battle Beast jäi pidemmän kaavan kautta katsomatta, mutta ei kuulematta. Bändiä on hehkutettu siihen malliin, että kasarin eläneenä ja kokeneena sukat rullaavat jalassa, ja menestys tuntuu olevan maailmalla ja kotomaassa taattu.
Sotajumalan tilalle soittamaan tulleella Brymirillä sekä pakana- ja taistelumetallia sinfonioivalla Crimfallilla oli pieni, mutta vannoutuneen innostunut kuulijakunta. Päivän pakanapaketti tuntui tuovan yleisölle hyvän olon, ja pitti pyöri. Brymir ei ollut entuudestaan tuttu, eikä oikein sytyttänyt, ja yleisö kaikkosikin osittain kalja-alueelle anniskelun pariin.
Crimfall-vokalisti Helena Haaparanta toimitti naisenvirkaa ja toi toistamiseen tänä päivänä kauneutta lavalle kaikkien karvakkaiden pariin. Ihanuutta ja taitavaa puhdasta laulua. Bändin toisen laulajan Mikko Häkkisen mörinä toi hymyn huulille ja otti sydämeen, vaikka eeppinen ja teatraalinen meno ei aina oikein lähdekään. Toinen tuore Spinefarm-kiinnitys jaksoi kumminkin kiinnostaa Brymiriä enemmän.
Finntroll palautti yleisön lavan edustalle ja olikin selkeästi illan odotetuimpia esiintyjiä. Moshaus ja hyppiminen alkoivat välittömästi niin pienten kuin isompien peikkojen parissa; pian mentiinkin humpalla letkassa på svenska, vaikkakin uudemman tuotannon tummemmat sävyt pysäyttivät välillä yleisön hartaaseen oloon.
Äänentoistossa ilmeni hieman ongelmia, ja ajoittain oli vaikea kuulla Vrethin mörinää ja biisien melodisia kohtia, mutta se ei sammuttanut yleisön liekkiä.
Tätä humppaa saa harvoin koto-Suomessa, Finntroll kun kiertää maailman maita ja mantuja tiiviiseen tahtiin. Säänjumalatkin taisivat tykätä trolleista, koska aurinko pilkisti tummien pilvien lomasta bändin keikan aikana. Yönsyntymiä ja loppukeikkaa saattelikin kaunis ilta-aurinko.
Moni ei ollut osannut varustautua Vantaan kesäkuisen lauantai-illan kylmyyteen, ja sandaalit saivatkin hieman vipinää, kun Hammarön ylpeys Sparzanza astui lavalle ylimielisen viileästi. Luvassa oli tulta, savupatsaita sekä näyttävää meininkiä. Helmikuussa julkaistun Folie à Cinq -levyn hittiraita Temple of the Red-Eyed Pig sai yleisön tanssiin ja antoi kaivattua lämmitystä.
Sparzanza soitti kaikki hittikappaleensa ja mielisteli sliipatusti illan siihen mennessä isointa yleisöä jo kuulluilla fraaseilla. Suomessahan on aina paras yleisö, ja näin siis myös Myötätuulirockissa… Kontrasti päivän suomimetalliantiin ja päivän aikaisempiin bändeihin oli käsinkosketeltava. Vaikuttavalta kuulostava bändi jätti allekirjoittaneen yhtä kylmäksi kuin illan sää, vaikka kaikki puitteet olivatkin kohdallaan – ehkä pieni rosoisuus toisi sitä kaivattua sielua varmaotteisiin ja rokahtavasti rullaaviin biiseihin.
Lauantain toinen ruotsalainen ja päivän viimeinen bändi oli Mustasch, joka soitti kaikki radiosoitosta tunnetut biisinsä ja levitti letkeää rock’n’roll-äijä-tunnelmaa tummaan iltayöhön.
Sunnuntai
Kummallista mutta totta, vasta sunnuntaina festivaalifiilis tuntui nousevan ilmoille vahvimmin. Rytmihäiriön Unto ”Une” Helolla oli omat festaritikkaat, joita myöten pääsi laskeutumaan lavalta yleisön pariin juhlimaan. Rokkitähtiasennetta täytyy toki vaalia, ja siksi Ville Sorvali oli Unen henkilökohtainen juomamestarimaisteri, ja Bailey’sta tarjoiltiin.
Moonsorrow-äijä + Rytmihäiriö = Suomimetallin pienuuden ihanuus ja ”kaikki tuntee kaikki” sai aikaan jotain sellaista, että Mitja Harvilahti toimitti dueton Unen kanssa. Mustalla ilmastointiteipillä saa aikaan saatanallista tunnelmaa. Biisilista oli syljessä, mutta rytmi toimi häiriöttömästi ja bändin spurguhuumori huudatutti saaden kehon jatkuvaan liikkeeseen – koska Saatana sanoo niin. Ja vaimo antaa luvan.
Etelä-Karjalasta kajahti, kun Mokoma vei festivaalitunnelman aivan toiselle tasolle. Voinee sanoa, että bändi sai sateen ja kylmän ilman tuoksinassa yleisön villiintymään kerta kaikkiaan. Ihmiset lauloivat mukana, ja Marko Annalan räkäisen ihana rääkyminen oli hienoa kuunneltavaa, vaikka olutalueen Karhu oli jo loppunut – sitä korvasivat ”joku tumma olut” ja ”joku pullopilsneri”.
Viimeiset soittoajat kuuluivat jälleen ruotsalaisille. Ensin Pain soitti innostuneelle yleisölle kovanvarman keikan. Sadetanssahtelu (kyllä, satoi taas) lähti vanhojen kappaleiden kuten Shut Your Mouthin sekä You Only Live Twice -levyn uusien biisien voimin. Uutta levyä läpi kahlatessa mieleen juolahti, onkohan Pain lavalla liian poppimainen, mutta kappalevalinnoissa oli käytetty onnistuneesti harkintaa ja show oli energinen ja puhtia täynnä.
Peterillä oli silmiensä ympärillä tavaramerkkimäiset mustat meikit (etteivät vain olisi olleet tuttuun tapaan ”luomutuotantoa”? pt. huom.), ja mietitytti, onko totta, että joissain Pohjoismaissa ”pandoja” kutsutaan “tägtgreneiksi”.
Soilworkilla oli kunnia soittaa Myötätuulirockin viimeisenä bändinä, ja Follow the Hollow -biisi aloitti lopun alun. Natural Born Chaos -kosiskelu toimi, ja kaaokseensyntyneet kiittivät pitillä. Vokalisti Björn Strid valotti kitarasoolojen tärkeyttä – pitäähän laulajan ehtiä vessaan ja välillä janottaakin. Jöötteporin poijat osoittivat, että tahti ei ole päässyt hidastumaan, vaikkakin uudempi tuotanto tuntuu toistavan samoja ratoja ja keskittyminen välillä herpaantui. Vanhojen biisien (mm. As We Speak sekä Stabbing the Draman ja Figure Number Fiven hittikimarat) soittaminen herätti kuitenkin vanhan fanin festivaalihorteesta. Tämä ei ollut Soilworkin ainoa festariesiintyminen Suomessa tänä kesänä, ja bändi nähdään syyskuussa myös klubikeikalla Helsingissä.
Summa
Vaikka Myötätuulirockissa vieraili hieman alle 9 000 festivaalikävijää, ennakkoarvioista jäätiin, sillä sateinen sää verotti kuulijakunta rankalla kädellä. Kaikkinensa MTR:n kolmen päivän metallinpakanallinen kyläjuhla oli monipuolinen ja osittain erittäinkin onnistunut, vaikka sään vuoksi festivaalifiilis joskus odotutti itseään. Pyyhkeitä kehiin hieman tietämättömälle järkkärikunnalle ja kankealle virkameiningille, vaikkei festari enää ihan lapsenkengissä olekaan. Villapaita ja hanskat lämmittivät kummasti tunnelmaa, ja olutteltasta näki erittäin hyvin suurimman osan bändeistä, tästä pisteitä järjestäjille.
Juontajina toimivat Pauliina Tuomola ja Louis Cypher. Cypher aka Lassi viihdytti lauantain yleisöä – ja bäkkärin puoltakin – erilaisilla freakshow-tempuillaan, ja hymyt olivat herkässä. Mies on tuttu aikuisviihdebisneksestä, muun muassa Rakel Liekin kanssa tehdyistä opetusleffoista, sekä Circus Mundus Absurdusista. Lavalla kuulutti myös Myötätuulirockin oma missi Katri Lausala, joka valittiin edellisellä viikolla. Kunnianarvoisessa juryssa naiskauneutta arvioi muun muassa Swallow the Sunista tuttu Mikko Kotamäki.
Taivaanrannassa oli tarjolla myös benjihyppyjä, ja välillä sai ihmetellä, tulevatkohan festarikaljat jostain ulos vaiko ei. Eivät tainneet tulla. Tuli muuta nestettä niskaan, Rytmihäiriön Unen sanoin: ”Valitettavasti ei satanut Gambinaa, vaan vettä.”
Ai niin, festivaalikansa sai tuta, että kalliissa Suomenmaassa on asetettu voimaan uusi laki: aukeassa ilmassa anniskelualueella on sitten tupakkipaikat ja virkaintoinen järkkäriarmeija sitä ylläpitämässä. Ystäviltä oppii kyläjuhlissa, eli kuten Jekku-pelin säännöissä sanotaan: ”Juo ja katso mitä tapahtuu.” Ja katso, tapahtui.