Teksti: Vilho Rajala ja Jaakko Silvast Kuvat: Pia Sundström
PERJANTAI
Tuska teki tänä vuonna historiansa kolmannen muuton. Paikanvaihdos Kaisaniemenpuistosta Suvilahteen herätti etukäteen runsaasti kysymyksiä ja napinaa, eikä vähiten siksi, että festarin liberaalia alkoholipolitiikkaa samalla muutettiin.
Kaikkeen uuteen kannattaa kuitenkin suhtautua avoimin mielin. Tuska vastasi ihmisten mutinaan keräämällä vuoden 2011 inkarnaationsa neljälle lavalle hengästyttävän kovan ohjelmiston, joka sisälsi sekä takuuvarmoja onnistujia että erittäin positiivisia yllättäjiä.
Ensireaktio Suvilahteen saavuttaessa oli se, että koko perheen puistopiknik Kaisaniemessä on todellakin historiaa. Vastassa oli teollisen karu, betoninen, sorainen ja pölyinen Tuska-näyttämö, joka julmasta luonteestaan huolimatta, tai kenties juuri sen vuoksi tuntui sopivan tehtäväänsä paremmin kuin desibelirajoituksista kärsinyt Kaisaniemenpuisto. Perjantaina armoton kuumuus vielä korosti festivaalin jyrkentynyttä luonnetta.
Suvilahti on siis erinomainen Tuska-näyttämö. Lyhyet välimatkat, runsaasti tilaa, hyvät palvelut ja ennen kaikkea tolkuttomasti kovia keikkoja. Mitä muuta metallifestareilla tarvitaan? Omia alkoholijuomia? Jaa-a, ehkä sittenkin ihan hyvä ilman, koska nyt festarin pääasiaksi muodostuivat timantinkovat keikat eikä tissuttelu jossain puun alla.
Viikonlopun aikana suurin kuulemani viisaus oli se, että aina pitää innostua. Tämän lisäksi Omnium Gatherumin laulaja Jukka Pelkonen filosofoi Inferno-lavalla viimeistä biisiä spiikatessaan, ettei perkele kannata olla masentunut. Kumpikin ohjenuora kirkkaana mielessäni sukelsin Tuskan laajaan ja tasokkaaseen tarjontaan.
Forbidden avasi päälavan thrash-rypistyksellä. Bändi ei kenties ole päälavojen kokoluokkaa, ja varmaankin tästä syystä keikasta ei irronnut aivan kovimpia tehoja. Forsaken at the Gates avasi kyllä mylläkän verevästi, joskin vielä tässä vaiheessa soundi oli aivan muhjua.
Lavan taustaa koristi uuden, vähintäänkin vahvan Omega Wave -levyn kansikuva. Settilistaan oli kaiveltu kiitettävä määrä uuden levyn biisejä, vaikken kyllä käsitä miksi välimallin Overthrow’kin piti soittaa. Sen sijaan mainittu avaus ja nimibiisi toimivat erittäin komeasti.
Ja tulivathan sieltä ne Forbidden Evilit, Step by Stepit ja Twisted into Formitkin. Laulaja Russ Anderson on tätä nykyä melkoisen pöhöttynyt ilmestys, mutta ääni skulaa kuin nuorella klopilla. Kitaristi Craig Locicero päihitti keikalla selvästi tunnetumman virkaveljensä Steve Smythin, joka muun muassa pudotteli näkyvästi plektroja pariinkin otteeseen. Rumpali Mark Hernandez on varsinainen kehveli, joka paahtoi menemään koko keikan hymy naamalla ja hyvällä tatsilla. Miksaaja tosin sössi häneltäkin alkupuolen hukkaamalla ykkösbasarin jonnekin. Onneksi se viidennessä biisissä löytyi. Forbidden tarjoili myös viikonlopun ainoan näihin korviin osuneen Dio-coverin. Ihan asiallinen versio Children of the Seasta.
Seuraavaksi oli luvassa rentoja kalifornialaisia huomattavasti teatraalisempaa meininkiä. Italialainen Bulldozer oli pystyttänyt EMP-lavalle eräänlaisen puhujanpöntön, josta AC Wild mekkaloi mustanpuhuvan thrashin lauluosuuksia. Veteraani-ikään ehtinyt bändi (perustettu 1982, reunion 2008) oli siksi vakuuttava ja kiinnostava, että toinen veteraani, brittiläinen Hell (perustettu 1982, reunion 2008) jäi lähes todistamatta. Perinnehenkistä kauhuteatteria Hell vaikutti viljelevän ja laulaja David Bower kuului olevan hyvässä vireessä.
Arch Enemy ei juuri teatteria keikoillaan tarjoile, jos ei yhteneväisiä esiintymisasuja oteta lukuun. Bändi nauttii mainetta kovana liveryhmänä ja sen soitto on lavalla(kin) käsittämättömän tarkkaa insinöörityötä. Laulaja Angela Gossow tuntui tällä kertaa olevan rennompi ja enemmän kotonaan kuin kaksi vuotta sitten Nummirockissa. Hän muun muassa ihasteli moneen otteeseen yleisön kykyä sietää armotonta aurinkoa, täydestä syystä.
Tuoreelta Khaos Legionsilta settiin olivat tarttuneet Yesterday is Dead and Gone, No Gods No Masters, Under Black Flags We March ja Bloodstained Cross. Hyvä kokoelma uutta verta sinne My Apocalypsen, Ravenousin ja We Will Risen seuraksi. Bändin iskevimmät riffit ja kertosäkeet ovat sellaisia, että nyrkki nousee melkein automaattisesti.
Angela Gossow ja basisti Sharlee d’Angelo huolehtivat lavakarismasta sen verran tyhjentävästi, että Amottin veljesten tarkka keskittyminen soittoon show’n kustannuksella ei haittaa. Ehdottoman positiivinen keikka Arch Enemyltä kaiken kaikkiaan.
Tuskan ohjelma huolehti siitä, ettei hengailuun tai hengähtämiseen jäänyt aikaa. Pikainen katsaus Inferno-lavalle, jossa ruotsalainen Grave mätti multaista death metaliaan. Vauhtia ja vimmaa tuntui olevan, mutta virveli oli miksaajalta ja/tai rumpali Ronnie Bergeståhlilta pahasti hukassa. Se on aina totaalinen turn-off.
EMP-lavan seuraava akti oli tarunhohtoiseen asemaan noussut Electric Wizard. Miten sellainen surina ja jyske mahtaa hellesäässä toimia? Toimihan se, mutta kyllä siinä jatkuvasti mielessä väikkyi, ettei yhtye ole tällaisille lavoille tarkoitettu.
Ei käynyt Jus Obornia pitkissä housuissaan ja farkkutakissaan kateeksi. Bändi ei kuitenkaan antanut kuumuuden haitata, vaan pöristeli lyijynraskaita riffejään ilmoille vakavin, keskittynein ilmein. Äärimmäisen fuzzisesta kitarasta ja rumpujen jyskeestä syntyi hypnoottinen tunnelma, joka pakotti pysymään aloillaan ja seuraamaan esityksen loppuun asti. Ainoa pieni väliaika nähtiin, kun rumpali Shaun Rutter ilmeisesti rikkoi virvelinkalvonsa. Mies otti rummun biisin jälkeen mukaansa ja lampsi kaikessa rauhassa lavan taakse uutta etsimään. Muu kolmikko antoi soittimiensa surista ja vinkua, kunnes Rutter askelsi uuden rummun kanssa takaisin setin taakse.
Jonkun muun bändin rumpali olisi varmaan sännännyt vaihtotöihin kuin ammuttuna, mutta Rutter on tietenkin tottunut rauhalliseen tempoon. Tyylikkäästi hoidettu.
Yksi länsinaapurimme metalliskenen ikoneista At the Gates edusti päälavalla seuraavana. Trioli-thrashin erikoismiehet pääsivät yllättämään, vaikka kovaa suoritusta oli lupa odottaakin.
Tomas Lindberg on lavahahmona niin kova, että ihmetellä täytyy, miksei hän ole missään isommissa bändeissä viime vuosina vaikuttanut. Rumpali Adrian Erlandssonin soitto oli vähintään yhtä skarppia kuin pikkuveli Danielin pari tuntia aiemmin. Myös Björlerin veljeksistä ja Martin Larssonista näki, että he nauttivat esityksestä täysin rinnoin.
Lienee aika otollinen lähtökohta mennä keikalle, kun back-katalogi on tolkuttoman kova, eikä bändillä ole mitään paineita tulevasta. Rentous, hauskanpito ja hyvä fiilis välittyivät At the Gatesista erittäin selvästi. Siinä ei paljoa haitannut, vaikka Lindberg välillä spiikkasi väärän biisinkin.
Uskon ja luulen, että aika moni nuoremman polven Tuska-kävijä päätti tämän keikan aikana ottaa tarkemmin selvää, mistä At the Gatesissa on kyse.
Viikonlopun aikana nähtiin useilta muusikoilta tuplakeikkoja. Michael Amott nousi Inferno-lavalle Spiritual Beggarsin riveissä, mutta voi: jälleen Inferno-lavan esiintyjä jäi vilkaisun varaan, kun piti rientää toisaalle.
Oli näet niin, että EMP-lavalle asteli Jaz Coleman ja yhtyeensä Killing Joke. Jukolauta! Tässä oli festivaalin ensimmäinen täysosuma. Keikalla Coleman ja kumppanit osoittivat kaikkien kehujen olevan ansaittuja.
Basisti Paul Ravenin hautajaiset kolme vuotta sitten toivat Killing Joken alkuperäisjäsenet takaisin yhteen. Tapaus loi viime vuonna ilmestyneelle Absolute Dissent -levylle omanlaisensa painolastin, joka tuntui myös keikalla. Yhtyeen esiintymisestä hehkui paneutuminen, keskittyminen, täysinäinen läsnäolo ja voimakas itsevarmuus. Siitäkin huolimatta, että rumpujen takana ei kyllä takonut Paul Ferguson, vaan joku nuorempi painos.
Mustassa haalarissa edestakaisin hiippailut Coleman oli Tuskan ensimmäinen aidosti karismaattinen lavahahmo. Hänen äänensä liikkui alkuvaiheen kuulaasta puhtaasta laulusta yhä enemmän räkäiselle ja rähjäiselle puolelle, kun keikka eteni. Mies vaikutti pääsevän samaa vauhtia melkoisen maaniseen tilaan, mikä on asia, jota ei liian usein keikoilla näe. Kun Geordie Walkerin kitaransoitto vaikeni The Great Cullin kohdalla ja tilalle tuli pelkkä häiriöääni, Coleman toisteli turhautuneena ”Problem! Problem with the guitar!” kun esitys harmillisesti keskeytyi.
Killing Joke tarjosi elämyksen, jota on turha analysoida liikaa. Fantastinen keikka, jonka näkeminen oli etuoikeus.
Sopivasti kohonnut mieliala kohosi entisestään, kun lavalle asteli Morbid Angel. Kolme vuotta sitten bändi nähtiin Kaisaniemenpuiston päälavalla, ja siitä keikasta kerrotaan tarinoita vieläkin. Bändi asetti tuolloin riman itselleen äärimmäisen korkealle.
Mutta äärimmäisyys onkin tämän bändin erikoisalaa. Kun Immortal Rites pärähti soimaan, ei ollut enää epävarmuutta siitä, että tulossa oli jälleen erittäin muistorikas Morbid Angel -keikka.
Bändi jatkoi aina yhtä käsittämättömästi riffittelevän Fall from Gracen kautta Raptureen. Siinä on sen sortin avauskolmikko, että harvalta löytyy. David Vincent osoitti olevansa yhä häkellyttävän vangitseva esiintyjä. Kun hän puhuu, häntä kuunnellaan. Kun hän lopettaa lauseensa, hänelle hurrataan. Kun hän spiikkaa biisin, järki meinaa lähteä. Kun tähän lisätään laulu- ja bassonsoittokyvyt, ei voi sanoa kuin että kova jätkä, kerta kaikkiaan.
Kristallinkirkkaiden soundien kruunaama keikka eteni vielä toisetkin kolme biisiä neljän ensimmäisen levyn tunnelmissa, kunnes saatiin kolme Illud Divinum Insanus -raitaa putkeen. Levy on soinut tässä taloudessa sen verran tiuhaan, että kolmikko potki aivan yhtä väkevästi kuin 1990-alun raidat. Koetin etsiä yleisöstä penseitä naamoja, mutta vähänpä niitä näkyi. Ei ihme.
Trey Azagthoth ja Destructhor tiluttivat sooloa vuorotellen ja tuuraajastatuksella operoiva Tim Yeung takoi tahtia. Yeungin suoritus ansaitsee kunniamaininnan, niin komeasti hän veti sekä uudet että vanhat biisit. Ja kerrankin kuului virveli myös blastbeatissa! Aivan mahtavaa.
Turha tätäkään keikkaa on liikaa vatvoa. Huikeaa, kerta kaikkiaan huikeaa. God of Emptiness – World of Shit -tandem päätti keikan ja Tuskan ensimmäisen päivän Suvilahdessa parhaalla mahdollisella tavalla.
LAUANTAI
Perjantain hengästyttävä tarjonta väsytti auringonkin. Pilvinen lauantai helli kärventynyttä Tuskaväkeä ajoittaisella tihkusateella, joka piti pahimman pölyn kurissa. Eteenpäin oli taas mentävä, keikkoja nähtävä, elettävä, koettava.
MyGrain ehti Inferno-lavalta heittää vielä muutamat sävelet, kun saavuin paikalle. Tämän telttalavan jatkuva jääminen paitsioon alkoi jo vähän siepata, joten päätin skarpata.
Witchery tarjoili mustunutta thrashia EMP-lavalla. Tuplasoturi töissä sielläkin, Sharlee d’Angelo bassonvarressa. Bändi tarjosi kuriositeetinomaista, jokseenkin monotonista, mutta kieltämättä voimallista jyskettä. Laulaja Caligula oli sonnustatunut vetimiin, joihin olisi taatusti perjantaina nääntynyt, mutta nyt virtaa riitti rääkyä keikan alusta loppuun saakka.
Epica on sen sortin bändi, että se ei oikein tässä osoitteessa uppoa. Päälavakeikan mahdollinen positiivinen anti jäi minulta kokonaan huomaamatta. Kappaleet vaikuttivat tönkkösuolatuilta, falskeilta, halvoilta ja sanalla sanoen huonoilta. Kun laulaja Simone Simonsin ulkonäkökään ei aiheuttanut isompia värähtelyitä kuten joillekin muille kuului aiheuttaneen, täytyi pettyneenä huokaista, että keikka oli Tuskan ensimmäinen huono keikka. Vaikka aina pitää innostua, joskus ikävä kyllä on pakko myös masentua. Kannustavat terveiset hollantilaisille joka tapauksessa.
Tässä välissä täytyi tehdä viikonlopun ensimmäinen visiitti klubilavalle, jonne oli eksynyt ”pari” muutakin. Medeia veti puolen tunnin setin paahtoa niin täydelle tuvalle, ettei sekaan tahtonut sopia. Tässä kohtaa täytyy torua festivaalin järjestäjiä, joilta bändin sijoittaminen klubilavan lyhyeen slottiin oli kyllä virhearvio. Toisaalta ymmärrän kyllä, kuinka hankalaa aikataulun laatiminen neljälle lavalle on. Osansa lyhyeen settiin saattoi olla silläkin, että laulaja Keijo Niinimaa oli jälleen yksi tuplamies, hän näet esiintyi samana päivänä myöhemmin Rotten Soundin kanssa.
Sen verran Medeiasta sain irti, että Samuli Kuusinen vahvistelee yhä asemiaan Suomen kovimpana lavabasistina. Ja sen, että bändi on muutenkin aivan käsittämättömän kovassa livevireessä. Taannoinen Provinssirock-keikkakin oli aivan huikea.
Sitten Inferno-telttaan, jossa aloitti Moonsorrow. Nyt yhtyeellä oli paremmat fasiliteetit kuin aiemmin kesällä Sauna Open Airissa, jossa aurinko verotti keikan tunnelmaa vähän samaan tapaan kuin Electric Wizardilta täällä. Telttalavalla maailmanlopun meininki ja kylmyys saatiin kommunikoitua huomattavasti päivänvaloa paremmin.
Moonsorrowissa on jotakin niin antaumuksellista ja kokonaisvaltaista, että sitä on pakko ihailla. Tällaista musiikkia ei synny toisella kädellä. Tällaisia keikkoja ei heitetä toisella kädellä. Antaumus on tehnyt vaikutuksen muihinkin, koska Inferno-teltta oli verraten täyteen ahdettu.
Katatonia oli päälavalla seuraava kohde. Tarot jäi EMP-lavalla tällä kertaa kokonaan näkemättä, mistä syvimmät pahoitteluni Savoon. Kaikkeen ei tänä viikonloppuna voinut millään revetä.
Katatonia on niitä bändejä, joille festivaalin päälava ei ole se luonnollisin esiintymispaikka. Yllättävän hyvin yhtye on kuitenkin hommassa kehittynyt, koska Tuskassa nähtiin melkoisen tasokas Katatonia-keikka.
Jonas Renkseä ei ole luotu keulahahmoksi, mutta tällä kertaa posti onnistui enemmittä vaivoitta. No, kerran mies aloitti spiikin ”this next song…” ja painelikin siitä heti lavan sivuun. Vaan eipä häntä onneksi tarvinnut kauaa odotella.
Vaikka olen suurella mielenkiinnolla seuraillut bändin tekemisiä aivan näihin asti, nyt kävi niin, että settilistan kohokohdiksi muodostuivat Last Fair Deal Gone Downin (2001) ja Tonight’s Decisionin (1999) raidat. Tässä lienee kyse subjektiivisesta asiasta, koska olen yksinkertaisesti kuunnellut noita kahta levyä aikoinaan huomattavasti enemmän kuin näitä uudempia. Keikka innosti palaamaan yhtyeen pariin, mikä on erittäin tervetullut asia.
Silvastin kanssa oli sovittu, että vahtivuoro vaihtuu Wintersunista, mutta kun kerran menin vielä katsomaan Church of Miserya Inferno-telttaan, sanotaan nyt pari sanaa siitäkin.
Oli nimittäin kova! Jos oli Moonsorrowilla antaumusta, näillä japanilaisilla vasta olikin! Miehet puskivat stoneriaan sen verran pieteetillä ja armottomalla vimmalla, ettei kukaan taatusti jäänyt kylmäksi. Erittäin vahva keikka, joka innosti muuan ystäväni ostamaan paidankin. Ennen keikan loppua piti poistua muihin velvoitteisiin, mutta kuulemma yleisö oli saanut niskaansa huutamansa encoren sijasta kitaristin soittimen kappaleina ja vielä laukunkin perään. Näin päätetään kiertueen viimeinen keikka!
(VR)
Lauantain luultavimmin odotetuimman liveaktin suoritti Jari Mäenpään masinoima Wintersun, joka harvasta keikkatahdista huolimatta soitti ja esiintyi kuin olisi ennen Suvilahteen tuloaan rundannut pidempäänkin. EMP-lavan edusta pursuili kollektiivisesti ja vilpittömän innostuneesti mukana heilaavista metallimiehistä ja -naisista, joka tietenkin osaltaan psyykkasi myös yhtyeen sulavaan lentoon.
Erityisen hienoa oli seurata Hangon keksinä hymyilleen patteristi Kai Hahdon timmiä täsmätulitusta. Rumpalin näkökulmasta tuli taas mieleen pistää oma setti myyntiin ja ruveta opettelemaan jonkin toisen instrumentin tapailua. Hyvän keikkameiningin näki pitkälle myös siitä, miten W-miehistö nautti lavalla olostaan ja possessa henkivästä tuesta.
Luulisi tuollaisen vastaanoton taas muistuttavan maestro Mäenpäätä ja kumppaneita siitä, miten olisi aivan helvetin tärkeää saada se studion tietokone vihdoinkin kuntoon ja seuraava kiekko pihalle mitä pikimmiten. Tuskassa olisikin ollut loistava sauma pistää porukan kesken hattu kiertämään. Muutaman euron henkilökohtaisella panostuksella kasaan olisi taatusti saatu summa, jolla hankkisi sitä tarvittava muistitilaa vaikka parin seuravankin levyn tarpeisiin.
Right Said Fredin discohitti I’m too Sexy saatteli päälavalle seuraavaksi Tolkien-hevistit Blind Guardianin. Sakemanniryhmä esiintyi Tuskassa joitakin vuosia sitten ja silloin tuli todettua, miten paljon paremmin yhtyeen musiikki toimisi klubiolosuhteissa tai ainakin jo pimenneessä festari-illassa. Jälleen kerran mentiin kuitenkin kirkkaan kesäauringon helliessä ilmanalaa ja vaikka Blind Guardian soundeiltaan ja sävellyksiltään jylhän viileä onkin, jäi yhtyeen materiaalista noin muutoin huokuva paras potentiaali hyödyntämättä. Yleisesti ottaenkin Hansi Kürschin luotsaaman bändin otteista paistoi muutaman muun tämän vuoden Tuska-bändin tavoin rutiininomaisuus.
Soitto kulkee, biisit toimivat ja esiintyminenkin on ihan ok, mutta ennemmin näitäkin kappaleita olisi voinut kuunnella levyltä viileässä asuinhuoneistossa kylmää olutta siemaillen kuin, että olisi tullut helteiseen ulkoilmaan todistamaan hiilipaperikopiota studiotyöskentelystä. Tämä siitäkin huolimatta, että setissä kuultiin muun muassa hienot Welcome to Dying, The Bard’s Song, Valhalla ja tuoreempi Turn the Page.
Tällä kohtaa en pysty olemaan nilittämättä siitä tosiseikasta, että viime vuosina Tuskassa on dissattu melkoisesti puhtaasti lauletun melodisen metallin, tai perusrehellisen power metalin, kannattajia oikein urakalla. Tänä vuonna Blind Guardian oli tapahtuman esiintyjäkaartista ainoa, joka sopi suoraan edellä mainittuun karsinaan.
Jos saa toivoa, jatkossa edes yksi kunnon melo-, power-, tai jopa hard rock/AOR-bändi yhtä Tuska-päivää kohti kiitos! Laadukkaita sellaisia kun löytyy jo pelkästään Suomesta useampia, lopuista Euroopan maista nyt puhumattakaan!
Tuska-lauantain parasta seurattavaa oli mystiikkaorkesteri Ghostin tunnelmointi Inferno-lavalla. Vääristyneen kylmää, mutta silti melko lempeää doomrockpoljentoa pahassa hengessä soittava eponyymiryhmä sai kaiken hyvän päälle jäätävän riemastuneen vastaanoton. Kitarat olisivat tosin voineet kuulua selkeämmin, mutta hyvin yhteen soittavan bändin tekemisessä sekään ei liiemmin haitannut.
Näissä maskien ja nimettömyyden taakse kätkeytyvissä orkestereissa on se jännä puoli, että kiehtovat ulkomusiikilliset puitteet antavat bändille käytännössä vapaat kädet musiikkinsa suhteen. Onneksi Ghostilta löytyy omasta takaa aivan hävyttömän tarttuvia kappaleita sekä kaiken sen lisäksi äkkiväärä Beatles-laina Here Comes the Sun, jonka alkuperäisversion tietävät suunnilleen kaikki ja jollainen on helppo ladata settiin vaikkapa Tuskassa.
Silti, jos Ghost-miehistö esiintyisi omilla naamoillaan tennareihin, farkkuihin ja t-paitoihin pukeutuneina, niin ainakaan Suvilahdessa heitä ei olisi välttämättä edes nähty, tai ainakaan yhtä hanakasti kuunneltu. Nyt Ghostin Tuskan-veto oli ennen muuta viihdyttävä kokemus!
Mikä ihmeen pakko oli ottaa Devin Townsend Project jo toisena vuonna Tuskan yhdeksi pääesiintyjistä? Viime vuotisen speciaalimman tuplakeikan aikaan saama hurmoksellinen muisto vaihtui ähkyyn jo siitäkin syytä, ettei ole kauaakaan, kun tämä kanadalaishullu viihtyi yhtyeineen Suomi-neidon syleilyssä.
Kaiken lisäksi DTP:n veto suoritettiin vahvalla rutiinilla ilman sen kummempia ylimääräisiä ihmeellisyyksiä. Menihän tuo taustamusiikkina. Tietenkään ei pidä unohtaa niitä, joille ko. keikka oli ensimmäinen kerta herra Townsendin pakeilla, ja joiden mielipide keikasta on varmasti täysin toisenlainen kuin tämän arvostelun kirjoittajalla.
(JS)
SUNNUNTAI
Kun näemmä Silvast ei ennättänyt Kvelertakia katsomaan EMP-lavalle, täytyy lausua siitäkin jotakin. Keikka oli nimittäin vielä kovempi kuin helmikuussa Kaapelitehtaalla! Oman latauksensa siihen toi tietenkin perjantainen Norjan joukkosurma, jonka ansiosta bändin jäsenet esiintyivät surunauhat käsivarsissaan.
Bändin keikkameininki on parantunut aivan valtavasti puolessa vuodessa. Käsittämättömällä energialla ja lähes täydellisellä soundilla vedetty tunnin setti oli paras mahdollinen reaktio Norjan surullisiin tapahtumiin. Laulaja Erlend Hjellvik kiipeili lavarakenteissa, kekkuloi yleisössä ja remelsi ympäriinsä juuri niin kuin kunnon rockbändin laulajan tuleekin. Mahtava keikka.
(VR)
Päälavan Tuska-sunnuntai käynnistyi polyrytmejään räimineiden matematiikkametallistien Meshuggahin toimesta. Suotta ei tätäkään ryhmää ole meiningistään kehuttu, sillä keikkahan oli aivan hirmuinen bändin ulosantia ja yleisössä pyöriviä pittejä myöten.
Keikan aikana ilmaa sekoittanut tuuli ei yllättävää kyllä vaikuttanut livesoundeihin kovinkaan häiritsevästi vaan kahdeksankielisistä (!) kitaroista esiin taottu hypnootisesti repivä ja tarkkakin tarkempi djent sai raivota ilmavasti mestarirumpali Tomas Haaken tarkan kompin pohjustamana.
Seuraavaksi oli tarkoitus mennä telttalavalle todistamaan useammankin kollegan ylistämää Jex Thothia, mutta puolitoista biisiä riitti vakuuttumaan siitä, että kyseinen orkesteri pitää ottaa haltuun jossain muualla kuin kesäfestareilla. Siispä kakkoslavalla vaarallisen orgaanista hardcorea tykittäneen Agnostic Frontin turpaan vedettäväksi.
Vaikka yhtyeen sanoma jäi suurimmalta osin kuriositeetiksi ja biiseistäkään ei keikan jälkeen liimautunut päähän yksikään, täytti jenkkiryhmä slottinsa mainiosti. Tällaisille hc-kattauksille on metallikekkereillä aina oma paikkansa, sillä ne antavat asiaan perehtymättömällekin tilaisuuden jumpata adrenaliinit pintaan loppupäivän koitoksia varten. Agnostic Frontin riehuessa jokainen paikalla olleista löysi taatusti oman sisäisen hc-faninsa ja tavalla tai toisella joko sanoi tai näytti sen. Bändi sai joka tapauksessa aikaan Tuskan näyttävimmät circlepitit.
Amorphis on näyttäytymismäärältään rock- ja metallifestareiden puhkikulutetuimpaa osastoa, mutta bändi onnistuu joka kerta perustelemaan esiintymispaikkansa hienolla musiikillaan. Tuskan 2011 Amorphis-veto ei poikennut käytännössä mitenkään yhtyeen edellisistä Tomi Joutsen -vetoisista keikoista, mutta latteudesta on silti turha puhua, varsinkaan tänä vuonna, kun Suvilahdessa ei ollut paikalla muita vastaavia radiohittiautomaatteja.
Asia on kuulkaa kaikesta puritaanisuudestaan huolimatta niin, että Tuskankin kaltainen tapahtuma tarvitsee koko porukan voimin mukana laulettavia biisejä ja niitähän Amorphisilta löytyy useampikin. Nyt yleisö sai mitä halusi, niin uutta kuin hiukan vanhaakin.
Seuraavana kakkoslavalla soittaneen Turisaksen keikka oli alusta loppuun tyylikäs, ammattimainen ja viihdyttävä. Yhtye olisi kuulunut ehdottomasti viereiselle päälavalle, sillä Turisas keräsi EMP-lavan todennäköisesti korkeimman yksittäisen yleisömäärän.
Kuuma kelikään ei haitannut hurjasti heiluvaa bändiä, joka säätilasta huolimatta antoi kaikkensa. Setti oli samaa maata kuin reilua kuukautta aiemmin Sauna Open Airissa, mutta ei tätäkään orkesteria niin usein livenä näe, että sen kappalevalintoja sopisi moittia.
Jotenkin kuvittelin, että kaikesta hypestä huolimatta Amon Amarth on niin sanotusti liian pieni porukka soittaman Tuskan viimeisenä bändinä. Ruotsalaiset kuoloviikingit takoivat tämän kuvitelman kurkustani alas heti puolitoistatuntisen vetonsa alkajaisiksi. AA-miehistö on viime vuosina selkeästi kasvanut isompien lavojen yhtyeeksi ja se näkyi vokalisti Johann Heggin ja kumppaneiden lavapreesensissä kautta linjan.
Amon Amarthia oli myös selkeästi tultu katsoman varta vasten ja setistä löytyikin jengille useampia maistuvia tärppejä. Keikasta sai myös vahvan vaikutelman siitä, miten raikkaan selkeää AA:n biisimateriaali genrensä huomioon ottaen on. Tämä lienee selkeästi subjektiivinen havainto, mutta aiemmat todistamani AA-aktit ovat antaneet itsestään jotenkin tunkkaisen ja täyteen ahdetun kuvan.
Nyt yhtyeen soitto ja sen myötä kappaleet hengittivät vapaasti ja lensivät raivoisasti korkealla tulta syöksevän lohikäärmeen tavoin. Tästä tunteesta käy kiittäminen myös osaavasti namikoitua äänentoistoa, jonka jäljiltä keikasta oli miellyttävä nauttia.
(JS)
Lisää kuvia tuskasta löydät täältä.