Kahdeksan vuoden Ilosaarirockauksen jälkeen oli viimein aika lähestyä tapahtumaa hieman eri tavalla. Aina aiemmin Joensuussa oli tullut majoituttua joko tuttavien kämpille tai mökeille, mutta nyt oli aika korkata Ilosaarirockin ravileirintä. Tällainen seikka voi kuulostaa pieneltä yksityiskohdalta, mutta leirintäalueen lujan yhteishengen, hauskan tunnelman, vielä paremman festariporukan ja loputtoman rekvisiitan yhdistelmä muutti tunnelmaa selvästi aiempiin kokemuksiin nähden. Tämä on paljon sanottu siksi, koska Ilosaari on jo aiemmin ollut festareista parhain!
Matka Joensuuhun tapahtui yhdeksän hengen parhaassa porukassa kaverin asuntoautolla, joka osoittautui jo Nummirockissa korvaamattomaksi matkakumppaniksi festareilla. Porukka oli koonnut 400 kappaleen soittolistan reissua varten ja iloliemen määrän oli vähintään kohtuullinen, joten matka Helsingin ytimestä Joensuuhun sujui hilpeissä merkeissä. Perillä panimme leirin yksin tein kasaan ja totesimme olevamme onnekkaita, kun emme joutuneet kasamaan telttoja ja muita viritelmiä sateessa, joka on kuuleman mukaan johtanut usein melkoiseen mutavelliin. Ei siis muuta kuin leiri pystyyn, festarialueen ulkopuolista toimintaa haistelemaan ja Joensuuhun yöhön ennen varsinaista festarikoitosta. Sekä Sulo että Töminä olisivat sisältäneet paljon mielenkiintoisia esiintyjiä, mutta tällä kertaa Joensuun kuppilat veivät voiton.
LAUANTAI
Paistaa se aurinko ravileirintäänkin. Ainakin niiden leireihin, jotka eivät herää perjantain koitoksien jäljiltä jo ennen festarin alkua tuhannen kanuunassa. Tunnelma leirinnässä oli vähintään mielenkiintoinen, kun paikka oli pullollaan sekä ylipirteitä festarinaamoja että puolikuolleita kalpeita ruumiita. Vaan mikäs sen parempaa kuin pienet grillailut, aamiaiset ja alkutunnelmoinnit ennen festareiden alkua. Varsinkin kun seurueemme oli päättänyt hankkia paikalle oman uima-altaan, joka täytettiin vedellä ja pallomeripalloilla. Tästä tuli nopeasti jonkin sortin nähtävyys leirinnässä, vaikka muidenkin luulisi keksineen jotain vastaavaa. No, ei muuta kuin pulikointia, aamiaista ja kohti festarialueen ihanuutta.
Ilosaarirockiin mennessä tuntuu joka vuosi siltä kuin palaisi kotiin. Alue on ehkä muuttunut hieman viime vuosina, mutta pääpiirteiltään se on edelleen se sama mahtava Ilosaarirock, jollaisena sen on oppinut tuntemaan. Sopivan kokoinen päälava, toimivat telttalavat ja ennen kaikkea järven rannalle sijoitettu Rentolava ovat jotain sellaista, mitä jokaisen festareista pitävän tulisi kokea. Ja itse asiassa tapahtumaa voi leppoisan tunnelman ja alueen ansiosta suositella jopa sellaisille, jotka eivät festareista yleensä niin välitä! Ilosaarirockissa todellakin on jotain täysin ainutlaatuista.
Vaikkei Eternal Tears of Sorrowin kohdalla voi enää puhua varsinaisesta uudesta tulemisesta – onhan bändin paluualbumista kulunut aikaa jo pitkä tovi – en ole nähnyt orkesteria keikoilla kovin montaa kertaa tänä aikana. Ilosaarirockin Sue-lava ei ollut kaikkein anteeksiantavin ympäristö EToSille, sillä keikka teki nopeasti selväksi, kuinka paljon kompromisseja bändi joutuu nykyisellään tekemään albumi- ja livesovitusten välillä. Ennen Eläkeläisten puolelle siirtymistä Eternal Tears of Sorrow ehti viehättää lähinnä tutuimpien kappaleidensa ja melodioittensa ansiosta, kun jylhemmät maisemat ja laulusuoritukset jäivät selvästi totuttua kuivemmiksi. Livesovituksissa ei ole tällaisten bändien kohdalla yleensä mitään vikaa, mutta siinä vaiheessa kun osa kappaleiden voimasta jää studioon ja keikoilla joutuu tyytymään karvalakkiin, ollaan kenties hieman väärillä urilla.
Eläkeläiset on onnistunut käännyttämään keikoillaan jopa kaltaiseni bändiä aina hieman karsastaneen pään. En oikein koskaan päässyt bändiin sisään levyiltä, mutta nyt muutamia festarikeikkoja keskellä aurinkoista päivää letkajenkkajonossa hyppien kokeneena ei voi sanoa muuta kuin että tarttuuhan se kuin perkele. Eläkeläisten resepti on äärimmäisen yksinkertainen ja tarttuva, eikä se kaipaa yhtään enempää lihaa luidensa ympärille tartuttaakseen hyvää mieltä. Ilosaarirockissa festariväki ei ollut iltapäivällä vielä edes kunnon nousuissa, mutta paikalla oli juhlimassa jo monituhatpäinen joukko faneja jakamassa toisilleen ylävitosia ja tanssimassa keskenään vailla huolta.
Olkaa te kovimmat hevityypit mitä mieltä tahansa, mutta Haloo Helsingin tarttuvimmat hitit ovat jotain niin tajuntaan liimautuvaa, että varsinkin bändin kokoelmalevy on ollut allekirjoittaneella lähes loputtomassa kulutuksessa pitkin kevättä ja kesää. Ei siis ihme, että sekä Kivenlahtirockin että Ilosaarirockin keikat kolahtivat oikein kunnolla. Haloo Helsinki ei ole ehkä kaikkein omalaatuisin suomipop-orkesteri ja bändin taustanauhojen siivittämistä keikoistakin voi olla montaa mieltä, mutta kun Laulurinteellä kajahti soimaan toinen toistaan riemukkaampia poppiralleja, Elli pisti mikin varressa parastaan ja bändillä riitti energiaa esiintymisessään, ei voinut muuta kuin antautua täysin yhteislaulamisen riemuihin. Haloo Helsinki on täynnä hauskaa asennetta ja hyväntuulisuutta, mikä sopi täydellisesti aurinkoiseen lauantaipäivään. Kieltämättä Maailman toisella puolen -hitin kertosäettä olisi voinut rummuttaa hieman vähemmänkin kuin noin seitsemän kertaa, mutta keikasta jäi joka tapauksessa vähintään huikea mieli.
Between the Buried And Me -haastattelussa todettiin taannoin, ettei bändi halua tehdä minkäänlaisia kompromisseja musiikkinsa kanssa. Olipa kyse sitten albumeista tai keikoista. Bändin klubi- ja festarikeikat ovat osoittaneet tämän periaatteen käyvän monin tavoin toteen. Bändin ei voi sanoa soittavan bilemusiikkia ja keikka lauantaisena iltana ei ollut välttämättä sitä mitä moni kaipasi kyseiseen ajankohtaan, mutta kyllä joukkio silti houkutteli uteliaan joukon telttaansa jo keikan alussa ja tämä yleisömassa tuntui vain kasvavan keikan aikana. Voi olla etteivät bändin tuotantoa tuntemattomat saaneet keikasta niin paljon irti kuin kaikki albumit moneen kertaan kahlanneet, mutta ei joukon musiikkia ja soittotaitoa voi kuin ihailla. Between the Buried And Me on vakaan evoluutionsa myötä onnistunut luomaan täysin jäljittelemättömän ja kahlitsemattoman soundin, joka ei taatusti jätä ketään kylmäksi. Ilosaaressa bändin tunnelmallinen venkoilu nousi arvoon arvaamattomaan.
Ennen illan kohokohtaa on pakko hehkuttaa jälleen myös Ilosaarirockin ruokatarjontaa. Festarihinnoista voi tietenkin nurista, mutta jos verrataan Ilosaarirockin ruokakojujen kirjavuutta ja ruoan laatua melkeinpä mihin tahansa muuhun kokemaani festariin, puhutaan täysin eri kaliberin tarjoilusta. Olitpa sitten paatunein lihansyöjä tai viimeisen päälle kasvissyöjä, löydät Ilosaarirockista varmasti paljon parempia vaihtoehtoja makkaraperunoiden ja vastaavien rinnalle. Moni festari voisi ottaa Ilosaarirockista mallia myös tässä mielessä, unohtamatta festarin ilahduttavaa tapaa tukea vihreää aatetta kaikessa toiminnassaan kierrätyksestä kaikkiin muihin toimintoihin saakka.
Illan hämärtyessä oli aika todistaa toista kertaa tänä kesänä Nightwish parhaalla kokoonpanollaan ikinä. Kaikki arviot ja festariraportit ovat pullollaan hehkutusta, kuinka Nightwishin ja Floor Jansenin tulisi ehdottomasti jatkaa tiiviisti yhdessä myös Imaginaerum -kiertueen jälkeen. Syystä. Floor Jansen on ääneltään täysin eri maailmoista kuin Tarja Turunen ja Anette Olzon ikinä, minkä ohella mimmin lavakarismaa ja -habitusta ei pysty oikein edes mainitsemaan samassa lauseessa heidän kanssaan. Nightwish elää nyt ainakin keikoillaan kulta-aikaansa, mikä näkyi Ilosaaren lavalla lumoavana säteilynä.
Jotain Floor Jansenin voimasta kertoo sekin, että en koskaan ymmärtänyt Once -albumilta löytyvän Ghost Love Score -kappaleen hehkutusta ennen kuin kuulin kappaleen Youtubesta ensimmäistä kertaa Floorin tähdittämänä. Ei ole mikään ihme, että kappale on saanut lempinimen Ghost Love Floor. Jos liveversiota vertaa alkuperäiseen Tarjan tulkitsemaan kappaleeseen, puhutaan fiilikseltään ja lataukseltaan ihan eri tason vedosta. Jo kertosäe saa karvat nousemaan pystyyn kerta toisensa jälkeen, mutta Floor ei jätä nostattelua tähän, loppurevittelyjen noustessa sanoinkuvaamattomiin mittoihin.
Sanon siis samaa kuin kaikki muutkin: jos olosuhteet sen sallivat, niin rakas Nightwish, pitäkää tästä unelmienne laulajattaresta kiinni!
SUNNUNTAI
Monilla festareilla sunnuntai on se lyhyempi päivä, jolloin ohjelma joko alkaa myöhemmin, päättyy aiemmin tai on muuten vain supistetumpi. Ilosaari on tässäkin mielessä poikkeus, sillä festareiden laskentatavasta riippuen toiseen tai kolmanteen päivään mahtui enemmän kovia bändejä kuin lauantaihin. Leirintäalueelta pois kampeamisen jälkeen oli mukavaa nauttia auringosta ja järvestä Rentolavalla Ruger Hauerin soiteltua taustalla omintakeista rytmimusiikkiaan. Se oli itse asiassa hyvä osoitus Rentolavan mahdista. Ranta ja sen tanssittava tunnelma on yksinkertaisesti jotain niin hillitöntä, että sen puitteissa jopa itselle täysin vieras musiikki viihdyttää täysillä, vaikkei samanlaista materiaalia kuuntelisi juuri koskaan kotona.
En osaa vieläkään sanoa, pitäisikö Von Hertzen Brothersiin suhtautua ennen kaikkea proge-, rock-, pop- vai alternative-bändinä, mutta siinä taitaa juurikin piillä koko bändin kauneus ja parhaus. Levyllä Von Hertzen Brothers saattaa upottaa samojen kansien väliin kaikkea aina mammuttimaisista proge-eepoksista tarttuvimpiin rockralleihin saakka, mutta kuulostaa silti vain ja ainoastaan Von Hertzen Brothersilta. Jo vuosia olen ollut sitä mieltä, että tämä kiteytyy levyjä paremmin bändin keikoilla. Näin myös Ilosaarirockissa. Von Hertzen Brothers suorastaan pursuaa täyttä ammatti- ja soittotaitoa, mutta bändin keikat ovat ennen kaikkea pullollaan hyvää meininkiä ja tarttuvaa fiilistelyä, että se saa unohtamaan teknisen puolen nopeasti. Von Hertzen Brothers toimi nyt Tähtiteltassa jopa paremmin kuin pari vuotta sitten päälavalla esiintyessään, vaikka juuri aurinkoisen iltapäivän luulisi olevan täydellinen paikka aurinkoiselle bändille. Niin tai näin, Von Hertzen Brothers on tullut todistettua tänäkin vuonna neljästi ja kaikki keikat ovat olleet puhdasta parhautta, olivatpa keikat sitten klubeilla tai festareilla. Ei muuta kuin papukaijamerkki yhdelle maamme parhaista livebändeistä!
Aiemmin tuli harmiteltua Eternal Tears of Sorrowin kohdalla, kuinka bändi tuntuu tyytyvän hieman liiankin riisuttuun ilmaisuun keikoillaan. Tämä ajatus korostui sunnuntaina entisestään Wintersunin keikalla. Jari Mäenpää vaikuttaa olevan täysin ehdoton muusikko ja jos Wintersun kykenee siirtämään koko massiivisen tunnelmointinsa studiosta aina aurinkoiselle Ilosaarirockin päälavalle saakka, pidetään tyylistä todellakin täydellisesti kiinni. Tuntuu kuin Wintersunin ensimmäinen albumi olisi ilmestynyt ikuisuus sitten, kun taas Time I on ollut soitossa tiiviisti ihan viime aikoina, mutta tästä ikäerosta huolimatta kaikki keikan kappaleet soljuivat yhteen mainiosti. Jollain omituisella tavalla Wintersun on aina onnistunut yhdistämään musiikissaan sekä bändin nimen mukaisen hyytävän tunnelman että hyvän meiningin, mikä toimi täydellisesti sunnuntaisena iltapäivänä Ilosaarirockissa. Tällaisen keikan sujuminen ei ole mikään itsestäänselvyys, joten ei muuta kuin iso käsi Jari Mäenpäälle ja koko Wintersunille.
Yksi henkilökohtaisesti tämän vuoden kovimmista uusista löydöksistä metallin saralla on ollut ehdottomasti Witchcraft, jonka uusin albumi iski tajuntaan kuin valtava leka. Ilosaarirockissa oli mukavaa päästä todistamaan bändin livekuntoa. Siinä missä levyllä Witchcraft on perinnetietoista vanhan liiton heavya ja stoneria omalla twistillään höystettynä, voi samaa sanoa keikoista jopa vielä kovempaan ääneen. Varsinkin nokkamies Magnus Pelander oli lavalla melkoinen ilmestys, eikä tällä ollut mitään tekemistä miehen pukeutumisen kanssa, vaan sen kokonaisvaltaisen antaumuksen ja elehdinnän, joka tästä huokui läpi koko keikan. Puuroisista soundeista huolimatta Witchcraftin keikka tuntui ennemmin jonkin sortin messulta kuin tavalliselta rokkikeikalta. Tämä ryhmä tuleekin taatusti todistettua klubiolosuhteissa heti kun mahdollista, sillä voin vain kuvitella, miten paljon lujempaa Witchcraft rymyää vielä tiiviimmissä puitteissa kuin Ilosaarirockin Sue-lavan hämärissä.
Kuulinko jonkun mainitsevan anniskelualueet? On tasan yksi syy, minkä takia aihe on pakko nostaa esille juuri tässä kohdassa, jossa pienen nousun saavuttaminen ennen todellisia bilebändejä oli vähintään suositeltavaa. Ilosaarirockin perusanniskelualueet toimivat toki siinä missä muillakin festareilla, mutta rentolavan kupeesta löytyi se alueen todellinen helmi: Hermannin Viinitilan oma anniskelualue. Onhan punaviinejä ja muita nähty muillakin festareilla, mutta Hermannin Viinitila tarjosi pullotolkulla useampia erilaisia luomuviinejä keskellä puistoa ja kun nämä viinit kuuluvat vieläpä lajeissaan parhaimpiin maistamiini, ei voinut muuta kuin jakaa pulloja toisensa perään parhaalla porukalla, kippistellä kaikelle ja nauttia kerrankin hyvästä anniskelualueesta.
Niin paljon kuin islantilaisen Sigur Rósin keikka olisikin ajatuksen tasolla kiinnostanut, ei sille voinut mitään, että hissimusiikkimaisen post rockin sijaan veri veti Finntrollin peikkolauman pariin ennen illan PMMP-koitosta. Onneksi! En oikeastaan muista nähneeni koskaan Finntrollilta huonoa keikkaa, tulipa bändi todistettua selvinpäin, tukevassa pöhnässä tai jossain tilassa tältä väliltä. Trollien keikat yksinkertaisesti vievät mennessään ja mikä parasta, soundit pysyivät jatkuvasti mallilla, jossa kaikki bändin parhaat puolet tarttuvista kompeista ruotsinkielisien laulujen kautta aina riemukkaisiin synamaalailuihin ja riffeihin pulppusivat tasapuolisesti tajuntaan. Eihän tässä tilanteessa voinut kuin panna hypellen ison yleisön seassa ja vaikka itselleni Finntroll toimi hieman perverssisti PMMP:n lämppärinä, ei keikasta juuri mukisemisen aihetta löydä muutenkaan. Jollain tavalla bändin olisi silti toivonut sijoittuvan jopa päälavalle. Jos ei muusta syystä, niin isomman yleisöalueen ja auringon takia!
”PMMP soitti tänä vuonna viimeistä kertaa Ilosaarirockissa, koska bändi onneksi lopettaa syksyllä!”, kuuluisi kaiketi kirjoittaa metallilehden festariraportissa.
Vaan ei. PMMP on ollut yksi maamme mahtavimmista pop-ilmiöistä viimeisen kymmenen vuoden ajan, eikä tämä ilmiö ole edes jäänyt vain popin karsinaan. PMMP on julkaissut kourallisen musiikiltaan ja sanoituksiltaan niin monipuolista ja hienoa musiikkia, että bändille on suorastaan tuskallista jättää jäähyväiset, minkä takia festarikeikkojakin oli pakko todistaa vähintään muutamia. PMMP kun on ollut aina todella erilainen bändi keikoillaan, jotka ovat Paulan ja Miran johdolla muuttuneet usein tapahtumarikkaiksi kaaoksen ja tunnelman saumattomaksi liitoksi. Paulan ja Miran tavasta ottaa yleisö haltuun täydellisesti on puhuttu vuosien varrella niin moneen otteeseen, että keikan aikana tuli keskityttyä hieman itsekeskeisempään fiilistelyyn.
Ilosaarirockin keikka olikin melkoinen tunnelmien vuoristorata. Toisaalta se oli riemukas kokemus, kun monia PMMP-keikkoja kokenut kaveriporukkamme sai huutaa ja laulaa kuorossa iloisesti hypellen, mutta kieltämättä mukana oli myös ripaus haikeutta. PMMP:n keikat ovat usein olleet yhdistelmä ankaraa biletystä ja totisinta melankoliaa, eikä varsinkaan viime vuonna julkaistu albumi Rakkaudesta ole muuttanut tätä tasapainoa ainakaan heikommaksi. Kesäkaverit, Tytöt, Kovemmat kädet, Joku raja, Matkalaulu, Koko show, Päät soittaa ja Matoja pitivät yksi toisensa perään huolta siitä, että yleisö sai ilakoida täysin rinnoin, mutta kyllä keikan kohokohdiksi nousivat silti tunnelmallisemmat kappaleet, kuten Rakkaalleni, Heliumpallo, Päiväkoti, Oo siellä jossain mun, Pikkuveli ja Joutsenet, joiden aikana yleisö oli yhtä valtavaa yhteislaulun hurmosta.
Ai niin. Ja kaikille niille joiden mielestä Rusketusraidat on maailman rasittavin renkutus: Jos väitätte yli 20 000 päisen joukon seassa hypellessänne ja sanoja mukana huutaessaenne, ettei kappaleessa ole niin minkäänlaista vetovoimaa sympaattisena bilekappaleena, olette pahasti väärässä!
Takana on matkoineen neljä superhelteistä päivää Ilosaarirockissa ja mitä jäi käteen? No mitäpä muutakaan, kuin kesän ehdoton kohokohta. Juuri tässä piilee Ilosaarirockin parhauden salaisuus. Festari on sekä tarjonnaltaan, alueeltaan että kaikilta oheistoiminnoiltaan niin lähellä omaa sydäntä, etten voi kiittää järjestäjiä tarpeeksi kaiken tämän toteuttamisesta. Tänä ja viime kesänä on puhuttu paljon festareiden pienestä yleisökadosta, mutta muutamien muiden festareiden valitellessa ja Ilosaarirockin rikkoessa ansaitusti kävijäennätyksensä, kehotan Ilosaarirockin väkeä taputtamaan itseään oikein kovasti olalle ja muutamia muita järjestäjiä katsomaan peiliin. Festareiden järjestäminen ja menestyminen ei riipu yhdestä tai kahdesta asiasta, mutta jos Ilosaarirock kerää vuodesta toiseen valtavat massat väkeä ja lähes pelkkää kiitosta, ei syy tälle voi piillä ainoastaan muutamissa hassuissa onnistumissa. Kiitos siis Ilosaarirockille ja omalle matkaseurueelleni mahtavasta viikonlopusta, jota tullaan varmasti hehkuttelemaan vielä vuosienkin päästä.