Teksti: Mikko Kuronen Kuvat: Eija Mäkivuoti
Kesä, jossain siltä täytyy repiä pää. Miksei sitten Oulussa. Taas kerran.
Jo vuosia hevimetallistien suven päätellyt pohjoinen asvalttikarkelo saatiin jälleen tanhuta hämmästyttävän lämpimissä ja aurinkoisissa merkeissä. Kuultavaa riitti useammankin korvaparin tarpeiksi, tänä vuonna jopa ilahduttavan laajalta skaalalta. Jos aikaisemmilla Jalometalleilla on ollut jokin jaettu ongelma, se on ollut vanhan liiton genreluutuneisuus. Aina jossakin vaiheessa festivaalia, osapuilleen toisena päivänä klo 18, rässikomppi on alkanut pykiä korvista takaisin tulosuuntaan. Liekö asiaa sitten mietitty johtoportaassakin, kun tänä vuonna lavabändien kirjo leveni tyylikkäästi muun muassa perinnehevin ja salatiederokkailun ulottuvuuksiin.
Miljöö ja käytännöt olivat viime vuodelta tuttuja: sisä- ja ulkolavan seurana oli pienempi ulkolava, jossa soitti sisälavan kanssa päällekkäin lähinnä pienempiä metallinimiä ja potentiaalisia tulevaisuuden toivoja. Keskeinen syy saapua kaupunkiin hyvissä ajoin löytyi päälavalta, johon oli matka-aikataulujen vuoksi säädetty korkkaajaksi kohtuullinen harvinaisuus, norjalaisen synablackin ja murjovan death metalin mustapekka Gehenna.
Kun huomasi että festivaalin kovimpiin täkyihin kuuluneen orkesterin soitinarsenaalissa ei keikkunut kosketinsoittimia, tiesi performanssin kääntyvän uran kalmanmetallisen ehtoopuolen esittelyyn. Värikontrasteiltaan maksimoiduissa kasvomaaleissa ruodot hyvinkin jämpteinä esiintynyt porukka sai viheliäisillä melodioilla raikastetun kuolonmetallinsa toimimaan vaikuttavasti. Tymäkän mutta sopivasti kiemurtelevan kitaraseinämän ja Dirge Repin ääneltään ylimitoitetun rumpupaukkeen tuottama mätinki oli kiihkeää, etenkin kun sitä vertasi yleisön köyhähköön määrään ja osallistumiseen.
Kitaristi-basisti Dolgar ei turhia välittänyt vaan mörähti mikrofoniinsa jotta ”Keep it fast”. Grenade Prayer tärähti pykälään ja taas mentiin. Armotonta kyytiä.
Vuosia hiljaa elelleen bändin omanarvontuntoiseen toimintaan saattoi sopia, että useampi pelimanni oli sonnustautunut vähemmän näpsäkällä 2000-luvun Gehenna-logolla varustettuun rättiin. Itse olen ihmetellyt Emperor-ajoista asti, mihin oman bändin paitaa tarvitaan siinä vaiheessa, kun takana heiluu monimetrinen logo taustalakanassa ja jampuusit veivaavat hiki ohimoilla ihkaomia rävellyksiään? No, First Spellin vilakan Morningstarin pärähtäessä soimaan tilanteen tason ymmärsi varmaan viimeinenkin kaarnavaari.
Eipä Stavangerin ylpeys loihtinut eteen suurta norsecore-elämystä, mutta mitat täyttävä semilegendakohtaaminen festarin avauksesta kuitenkin saatiin.
Viimevuotista missaustaan sisälavalla paikannut Merging Flare täräytti introna pöytään nostalgian voittoisan valttikortin, McGyverin johtomelodian. Siitä on kohtuullisen vaikea lujaakaan meininkiä lujentaa. Paljon tuplabassarointia, kirkasotsaista hevimetallia, menninkäismäistä laulua, muutamia repiviä rääkyjä ja kesken keikan kyrvähtänyt vahvistin, siinä keikan mukiinmenevä anti kunnes bändi heitti peliin toisen 1980-luvun melodiajokerin, Running Wild -ikivihreän Branded and Exiled. Sepä muuten piristikin. Kun uloskäyntiviipaleeksi laitettiin vielä nopeasti hölkännyt ja kireästi laulettu tulkinta Priestin timanttisesta Metal Meltdownista, oli keikalta helppo poistua mieli vetreänä.
Jeesus ei tule, oletko valmis? Aika monessa kuupassa helotti ennen Puolan ikuisen death metal -monumentin Vaderin keikkaa luultavasti yksi elämän suurista Mitäpä jos? -kysymyksistä. Niin, jospa Glen Benton ei olisikaan manageritoimistojen kanssa huonosti toimeentuleva, mimosamaisesti itseensä ottava pikkutarkka pelkuri, jonka mielestä Euroopan-kiertueiden peruuttaminen on yhtä harmitonta arkipäivän askaretta kuin astianpesukoneen täyttäminen?
Vaderin kouraiseminen paikkaajaksi oli varmasti monen mielestä asiallinen teko, mutta eihän tämä bändi mikään Deicide tai Bolt Thrower ole. Piotr Wiwczarek porukoineen otti päälavan haltuun niin kuin miljoona vuotta toiminnassa ollut pumppu vain osaa, mutta omakohtaisesti tunnelma jäi aika etäiseksi. Kitaroiden kanssa oli kepoisia ongelmia, muovinen bassarinläpsytys alkoi potuttaa eikä uudemmanpuoleinen biisimateriaalikaan tunnelmalle paljon tehnyt.
Puolan Petteri ei ollut samaa mieltä vaan mylvisteli lavalta, että käynnissä oli ihanpa täydellinen päivä uhrimenoille. Ehkä jossain näinkin, mutta polakkijengin rituaalit jättivät sellaisen tunteen, että ko. vaarattomalla pamputuksella ei ole mitään relevanttia annettavaa death metalille. Siispä siirryimme festivaalialueen ulkopuolelle, joka vuosi yhtä viehättävästi kansoittuville parkkipaikan nurmikkosuikaleille. Vaikkapa se nuorisolaisten lauma, joka oli vaeltanut Pellosta kolmesataa kilometriä tonteille, oli taatusti piukemmassa elämänintoa ja hevimetallin hektisyyttä kuin mikään väsähtänyt death metal -jumppa aitojen toisella puolen.
Septicflesh oli Jalometallin vieraista erilaisimpia ja odotetuimpia. Kreikkalaisorkesterin viime vuonna ilmestynyt The Great Mass oli järkyttävä osoitus sinfoniseen metallin piilevistä voimista. Monelle itseni mukaan lukien lienee ollut helpotus, että yhtye jaksaa edelleen painottaa settinsä vahvasti tämän hullun levyn materiaaliin.
Jalometallissa yhtye esiintyi – ymmärrettävästi – ilman levynteossa apunaan ollutta Prahan filharmonista orkesteria, mutta plastiseksi taustanauhapuuroksi esitys ei silti taipunut. Orkestroinneissa on siihen yksinkertaisesti ihan liikaa veitsenterävää dramatiikkaa. Vivahteikkaaan valoshown pyörteissä kylpeneet soittajat saivat parhaimmillaan yleisönkin hienosti mukaan väkivaltaista putoamista muistuttaviin breakdown-kohtiinsa, joissa yhtyeen omakin niska-selkävoimistelu oli kiitettävän syvää. Yleisönhuudatukset ja basisti-vokalisti Spiros Antonioun kirosanoja pursuilleet välimurahdukset eivät välttämättä istuneet täydellisesti esityksen linjaan, mutta mitäs näistä, kreikkalaisnelikko oli tervetullut lisä festivaalin linjaan eikä pettänyt yleisönsä odotuksia.
Thrashin kierompia arvoja kunniakkaasti parisenkymmenvä vuotta sitten ylläpitänyt zürichiläinen voimakolmio Coroner ei koskaan onnistunut vinssaamaan itseään maineen ylimmille hyllyille. Taaksensa yhtye jätti joka tapauksessa aimo nipun ennakkoluulottomasti, joskus jopa raivostuttavasti poukkoilevia riffiparaateja. Komeat artistinimet valinneet Tommy T. Baron, Ron Royce ja Marquis Marky herättivät bändinsä henkiin toissavuonna ja ovat sittemmin jalokätisesti tarjoilleet progressivis-pärähtäviä elämyksiä liveareenoilla kautta maailman. Jalometallin pääesiintyjäksi orkesteri sopi mitä erinomaisimmin.
Kuten jo etukäteen saattoi arvailla, reilun tusinan biisin Suomi-setti keskittyi yhtyeen loppu-uran materiaaliin, eritoten kahteen viimeisimpään – ja, anteeksi nyt vain, munattomimpaan – levyyn Mental Vortex ja Grin.
Visuaalisesti sveitsiläiskolmikolla ei ollut tarjottavanaan kummempia sirkustemppuja. Vähäeleiseen mustaan sonnustautuneet Royce ja Baron pysyivät kaukana toisistaan omilla tonteillaan lavan etureunassa. Roycen ääni oli äreässä terässä ja soitto oli tietenkin ensiluokkaisen sujuvaa, mutta samalla jotenkin kliinistä ja ulkokultaista, hitaammissa ja yksitoikkoisemmissa vedoissa jopa tylsää. Aggressiivisen musiikin tuoma fyysinen säväys näkyi lähinnä miekkosten kevyessä paikallaan hytkymisessä. Klanipäisen Roycen takavasemmalla pää takakenossa fiilistelleen kosketinsoittajan heiluminen oli teknisissä rankaisukappaleissa aika huvittavan näköistä.
Yleisö heräsi Masked Jackalin (”Worshipped by the masses!”) ja Reborn Through Haten kaltaisiin iskusävelmiin hyvin, muuten oltiin tarkkailevammalla kannalla. Pettymys oli, että kolmikon luovat ja ärhäkät puolet kaikkein hedelmällisimmin naittaneelta No More Color -levyltä soitettiin vain sen avaus, setin keskivaiheille osunut Die by My Hand. Biisivalintaitkujen jälkeen voi todeta, että olihan silti harvinaisen hienoa että tämäkin pitkään täysin tavoittamattomalta tuntunut pumppu saatiin ensimmäistä kertaa pohjoisen nurkille värkkäämään.
Asennevammat ovat yleensä ihmisen keskittymiskykyä ylläpitävinä suodattimina tarpeellisia. Jos kuitenkin erään asennevamman oikea-aikaisesta purkamisesta voi olla iloinen niin siitä, että tajusi pari päivää ennen tapahtuman h-hetkeä ettei ruotsalainen Year of the Goat oikeasti olekaan muovinen kakkossarjan retrojyystäjä. Perjantain aluemekkaloinnin päättänyt Griftesgård-solisti Thomas Erikssonin sivuprojekti osoitti vankasti ettei ole mikään tyypillinen sivuprojektiheittiö ja heitti erittäin hyvän keikan, joka siivutti raitoja niin Lucem Ferre -lyhytjulkaisulta kuin syksymmällä julkaistavalta esikoispitkäsoitolta.
Kitarankin varressa viihtynyt muhkeakokoinen Eriksson lauloi kuin maailmanluokan heavy-solisti ja urkuri kahden muun kitaristin kera tuki toimintaa ihastuttavilla melodiakudonnoilla. Vaikka bändin omin soundi alkaa lipua aika dieettiheviksi, livenä veressä oli myös sopivasti kunnon rokahtavaa tiheyttä. Ennen kaikkea musiikki kuitenkin soljui nostalgisesti, kauniisti ja harmonisesti, kohokohtinaan mahtavan tummahunajaiset Of Darkness ja This Will Be Mine.
Svengaava aor-henkinen setti antoi odottaa tulevalta levyltä paljon ja olisi totta vie suonut useammankin tämän livautuksen todistavan. Uskokaapa huviksenne, että paljon mainiompiin musiikillisiin tunnelmiin ehtoota ei olisi voinut päättää.
LAUANTAI
Festivaalilauantai lähti liikkeelle pienellä mutta kauniilla porttikontrollin taidonnäytteellä. Siinä ei ole sinänsä mitään uutta, että festivaalikävijöiden laukut, takit, nivuset, kengänvarret, alaselät ja muut pikkupullojen takuupesät tsekataan sisään tullessa vaadittavalla hartaudella. Tämänkertaisessa kopeloinnissa arvon huomioliivi silasi suorituksensa kuitenkin ässällä jota en tuntenut ennestään, nostamalla pulilippiksen kohti taivaita ja tsekkaamalla pesiko hiusrajassa muutama desi Menneniä! Huikea suoritus olisi ansainnut palkakseen katkeran minikätkön paljastumisen, mutta vesiperän vetivät.
Auringon läpivalaisemalle päälavalle ensimmäisenä kavunnut norjalainen Nekromantheon ei ahdistunut edessään tyhjyyttään kumisseesta asvalttikentästä. Nuoruuden intoa ja vanhan metallin henkeä kihissyt bändi hoiti leipälajinsa, Aura Noir -tyyppisen ätäkän black/thrashin, oikeastaan niin hyvin kuin kuunaan on mahdollista. Kaikki kliseet iskettiin ulos niin hyvin omaksuttuina ettei niitä mieltänyt kliseiksi alkuunkaan. Tyhjän musiikin koreografiassa ei merkkaa mitään, jos rumpali puskee kapuloitaan ylösalaiseen ristiin hitaan kompin keskellä. Nyt merkkasi.
Nekromantheonin varsinainen viihdyttäjämestari oli kuitenkin basisti-vokalisti Sindre Solem, joka spiikkasi biisit, liidasi lavaperformanssia, syljeksi punkhenkisesti, teki naamapalmuja soittaessaan ja heitti niin Araya-kiljaisut kuin Fischerin syvät ughit virheettömästi. Vokalisti-kitaristi Arse Myren Torp antoi sivustatukea täysin järjettömillä soololurituksilla, äärimmäisen tiukalla riffikädellä ja nuoreksimieheksi verrattoman mureanlimaisella ääntelyllä. Kokoonpanon ulkopuolinen sessiokitaristi osallistui kierojen melodioiden vääntelyyn tarkasti ja koko bändin yhteensoitossa oli valtava svengi ja tiukkuus. Itse sävellykset olivat mukavan kompakteja, vaikka niissä tapahtui paljon ja jatkuvasti. Homma alkoi junnata aavistuksen paikallaan vasta kun tiukan linjan thrash-puurtajien lakisääteinen puolen tunnin yläaikaraja oli ylitetty. Silloin bändi yllätti vielä We’re Rotting -raidalla, joka spiikattiin sisään oman olemassaolon rajat tunnustaneella ”We’re gonna do an old one – old at least for us” -heitolla.
Tämän puhdasverisempää METALLIbändiä ei tänä vuonna tullut vastaan koko tapahtumassa. Loistava yllätys, jos näin asiallisen bändin onnistunutta keikkaa nyt voi yllätykseksi sanoa.
Hyppy tunnelmasta toiseen oli mieleenpainuva, kun seuraavaksi pienemmällä ulkolavalla settinsä käynnistymistä odotteli Unholy. Jos olette lukeneet tämän lehden Hammer Open Air -raportin tai nähneet jonkin bändin kesän paluukeikoista, tiedätte että lavakostyymeistä on turha sanoa enää sanaakaan. Sitä sen sijaan voidaan kysyä, miksi synkeästi ja hitaasta, liki mielenvikaisesta musiikistaan tunnettu veteraaniyhtye oli heitetty lähinnä nuorempia ja pienempiä orkestereita esitelleen kolmoslavan tarjontaan. Itse olisin kernaasti nähnyt Unholyn auringonpaisteen ja tukkoisen soundin hallitseman kolmoslavan sijasta sisälavalla, joten puitteet olivat tällä kertaa pienoinen pettymys.
Nelikon setti oli From the Shadowsia lukuun ottamatta täsmälleen sama kuin Hammerissa. Esiin nousivat kuitenkin osittain uudet asiat, Colossal Visionin bassottelutaputuskohta ja loppupuolen kituvasti nousevat kitaratäppäilyt, The Trip Was Infra Greenin hullut loppufiilistelyt ja Covetous Glancen kiihkeä laukka etunenässä. Seitsemällä kitarankielellä voi tehdä paljon pahoja asioita. Jos vielä Hammerissa Pasi Äijön laulu tuli päähän aavistuksen ohuena narinana, nyt lähempää lavaa tarkasteltuna huomasi paremmin äänen monipuolisuuden, joka avautui esimerkiksi edellä mainitussa Covetous Glancessa äimistyttävän syväbarbaarisena.
Keikan lähestyessä loppuaan oli jokseenkin hullunkurista tajuta, että aivan lavan vieressä alueen ulkopuolella tavalliset kansalaiset pyöräilykypärissään ajelivat ohi ja ihmettelivät alueelta tulevaa melua. Kohtuullisen me/he -asetelman uhkan heijastuksineenhan siitä sai kehittyä. Pasi Äijö murskasi keikan loputtua ainakin yhden me-hengen toteamalla miehekkäästi viimeisen Suomen-keikan päätösterveiset: ”Tuskin nähdään!”
Kanadan kuolonmutantti Gorguts on urallaan ehtinyt syntyä monta kertaa. Jalometallin ulkoilmavedossa näistä selkeimmin esiin työntyi se venkoileva äärimetallihirviö, joka syöksi maailmaan progeilevan mutta huippuraskaan Obscuran. Koska itselleni tutuin ja läheisin Gorguts on se perinteisemmästä kuolonmetallista Erosion of Sanityllä hiljalleen kimurantimmaksi herännyt betaversio, päälavan edustalla yleiseen nyökkäilyralliin kutsunut esitys ei päässyt kunnolla jalan alle.
Rumpaliksi pestattu modernin lyömätyöskentelyn guru John Longstreth veti palliltaan kovaa souvia ja uudet kielisoittajat vastasivat osaavina otelautahämiksinä, mutta se mitä itse asiasta ymmärsin oli että hitaammat osat jyräsivät livenä huomattavasti vakuuttavammin kuin tekninen kikkailu, jossa oli opistodeathin makua. Pääjehu Luc Lemayn ääni oli pysynyt syvän brutaleksena ja keikan päätteeksi jytäkästi ammuttu Erosion of Sanityn nimikkobiisi sai tässäkin tarkkailijassa kepeää hurmosta aikaan. Ei siis huono jos ei mitenkään ikimuistoinenkaan visiitti yhdeltä teinivuosien ensimmäisistä death metal -tuttavuuksista.
Crimson Glory lienee Transcendencen ilmestymisen aikoihin saanut monessa proge/US metal -diggarissa aikaan samanlaisia ihmetyksen aarioita kuin Gorguts myöhemmin tässä päässä. Niin ne osat heittävät: itse tutustuin CG-tuotantoon kunnolla vasta tänä vuonna, kun ilmoitus yhtyeen harvinaislaatuisesta Suomen-keikasta tuli julki. Vaikka kesällä 2009 kuukahtanut alkuperäisvokalisti Midnight ei remmissä enää heilukaan, oli helppo arvata että keikasta tulisi jotain erikoislaatuista.
Erittäin osuvan melohevipläjäyksen orkesteri järjestikin. Vielä muinoin puolinaamioihin sonnustaunut porukka oli nyt lavalla ilman ylimääräisiä krumeluureja, antaen kuluneesti ilmaistuna ”musiikin puhua puolestaan”. Se puhe ei mitään dysleksistä kuolausta ollutkaan – orkesterin soitto sujui kaikkine sokerisine tilutteluineenkin hienolla tavalla. Toissavuonna mukaan poimittu vokalisti Todd La Torre oli niin voimakasääninen ja taitava tulkitsija, ettei solistivertailu ainakaan näin myöhäisherännäisen korvin herättänyt valitteluja. Kielisoittajatkin komppasivat mainiosti toimivilla stemmoilla ja harmonioilla. Jos jostain pitäisi nillittää, niin Teatrian ikuisuusongelmasta eli aavistuksen suttuisesta soundimaailmasta, joka teki laserintarkkaan ja kuulaaseen meininkiin perustuvasta musiikista paikoin hieman tönkköä.
Keikan jälkipuolisko oli silti yhtä ilotulta. Komeaan bassarituleen päättynyt Azrael esitteli sinisissä valoissa ylväästi yhtyeen hevimetallisempaa otetta. Esikoiselta heitetty toinenkin erittäin hieno junttaus, Queen of the Masquerade, mutta naikkosbiisien ykköseksi kohosi silti Lady of Winter, joka imi kertseineen ne loputkin tyhjät Crimson Gloryn toimintametodista. Puolivauhtisen ”balladivaiheen” jälkeen Masque of the Red Death tuntui poikkeuksellisenkin sähäkältä, ja jyrävaihdetta jatkoi tyrskisti toinen raju Transcendence-liipaisu, Red Sharks. Esitys oli sitä luokkaa keikkoja, jotka vain kasvavat ja kasvavat eikä niistä haluaisi päästää irti milloinkaan. Kovasti lohdulliseen tapaan lupasivat palata takaisin tämän valtion kamaralle, vaan saapa nähdä.
Tykimmällä tavalla paketoitu floridalaismetalliproge teki jokseenkin tarpeettomaksi samasta niemenkärjestä puuskuttavan Iced Earthin seuraamisen – muutaman ensimmäisen numeron perusteella meininki ei ollut ollenkaan samoissa lukemissa. Pienen jäähdyttelytauon jälkeen oli aika pureutua festivaalin ainoaan aidosti kiperään päällekkäisyyteen, tamperelais-nokialaiseen taisteluun nimeltä Baptism–Convulse. Paperilla näistä kiinnostavampi oli eittämättä jälkimmäinen, joten muutaman yllättävänkin verevästi kulkeneen Baptism-veisun (mm. Azazelin tähti) jälkeen oli aika askeltaa kolmoslavan ylle hiljalleen laskeutuneesta illankajosta sisätiloihin.
Convulse on World Without God -esikoisensa uudelleenjulkaisun ja vanhan suomalaisen death metalin retronosteen myötä saanut runsaasti uutta huomiota. Bändin toisen tulemisen toista keikkaa olikin todistamassa ilahduttavan monipäinen kuulijakunta. Useimmille nykyisin heviseuroilla käyville jolpeille tämä oli ensimmäinen kerta kun kitaristi Rami Jämsän (Pornorphans, When the Empire Falls) näkee ruorittamassa juuri tätä pumppua, joten odotukset olivat monenkirjavat.
Kuten tiedetään, Convulsen urakehitys oli lyhyt ja nopea: esikoislevyn jälkeen siirryttiin nopealla harppauksella rokkaavampaan death n’ roll -ilmaisuun. Teatrian sisälavalla keskityttiin lähinnä siihen aitoon ja alkuperäiseen death metal -asiaan. Kaiken olisi siis pitänyt olla kunnossa, mutta jokin pyki vastaan. Bändin olisi selkeästi mieluummin katsonut jossakin mahdollisimman pienessä klubissa. Seesteisehkö lavaolemus ei välittynyt millään tavalla ison teollisuushallin joka perukkaan.
Kyllähän Convulsen mielellään vihdoinkin näki, mutta kaikesta huokui että bändin paluuta ei ole rakennettu keikkailu edellä. Vanhojen myllyjen sekaan heitetty uusi raitakin oli harmonisen tunnelmoivalla kitarasooloilulla ryyditetty tukkoisen takova, rakenteeton vetäisy. Vakuuttavan murakasta laulutyöskentelystä kuitenkin bonusta ja plussaa!
Jalometallin tämänvuotisesta päätösmessusta sai vastata verinen, mysteerin hämyä ympärillään kaikin voimin pitelevä hollantilaispihvi The Devil’s Blood. Etukäteen pelotti yhtyeen esiintymisslotti sisälavan perinteisenä ”viimeisenä hitaana”. Mittavat päivät moninaisine bändeineen syövät festivaalivieraan sisusta eivätkä Jalon päivänpäättäjiksi istutetut doom-sankarit ole aina pystyneet toimimaan ultimaattisina musiikillisina piristäjinä, vaikka kuningassarjaa olisivatkin. The Devil’s Bloodin muutaman vuoden takainen päätöskeikka Hammer Open Airin pimeässä veri- ja tihkusateessa oli siinä määrin upea, että tuntui hankalalta kuvitella tämänkertaisen pystyvän mitenkään samaan. Etenkin kun viime vuonna ilmaantunut kakkoslevynsä The Thousandfold Epicentre jätti itsestään epätasaisen tuntuman.
Heikkoja odotusarvoja vasten on helppo pelata, ja keikasta muodostuikin sisällöltään perin ilahduttava, ei vähiten toimivien biisivalintojen takia. The Anti-Kosmik Magick kulki uljaasti mahtavan kitaramelodiansa sekä vokalisti F. the Mouth of Satanin hyytävien asennonvaihtojen ja häikäisevän karismaattisen tulkinnan voimalla. The House of 10,000 Voices pumppasi taas taivaallisesti ja The Time of No Time/Evermore-kaksikko veti kuin potkurikone turhista kitaranäppäilyistään huolimatta. Uusista biiseistä korvaan tarttui etenkin ylipitkä, jokseenkin rasittavasti yhtyeen ideologiasta sanaileva kakkospitkäsoiton nimikkoraita – kitarasoolonsa lähtivät ilmoille kieltämättä maukkaasti.
Paljon strategista ilmaakin esityksessä oli. Avaruusefektit sanoivat njöö njöö, rituaalijoogajumitukset kestivät satoja vuosia ja kitaristipartion rivimäisen patsastelun tukena oli liiaksi näppäilyfiilistelyjä. Aina välillä huomasi kuitenkin, että kitaralurpattelu johtikin eteerisen laulun kera sangen sairaaseen himmailuun. Joka saattoi taas johtaa jopa mieltä järkyttävään uudelleenkasvatteluun. Saatanallisen pitkäksi venytetyn Christ Or Cocainen pilpattelevat jatkot olivat silti liikaa.
Kolmannentoista tunnin magia väsyi, olo oli energinen mutta pelkkää höyryä niin kuin vain erittäin hyvän ja lievästi ylipitkän keikan jälkeen voi olla. Vaikkei kasvotonta noutajaa, heinäsirkka-armadaa tai muita asiaankuuluvia lopun ennusmerkkejä näkynytkään, festivaali oli The Devil’s Bloodin myötä loppunut niin että kukaan ei voinut erehtyä lopusta. Kiinnitys oli Troublen, Electric Wizardin ja Cathedralin jatkumossa hyvinkin onnistunut ja yksi viikonlopun kohokohdista.
Jos järjestyksessään yhdestoista Jalometalli jotakin osoitti niin sen, että tapahtuman konsepti on järjestelyineen kaikkineen niin valmiiksi hiottu, että on vaikea kuvitella kohdeyleisön kovan ytimen hylkäävän tapahtumaa missään olosuhteissa. Ellei lavalle sitten aleta vierittää liian varmoja ja vakiintuneita koko kansan hevisuosikkeja. Tämänvuotinen kattaus osoitti mainiosti, että trendi on pikemminkin päinvastainen, joten nauloja ja kettinkiä aamupalaksi rouskuttava väestönosa voinee huoletta suunnata haukankatseensa ja almanakkansa jo elokuulle 2013.
Valokuvaajalla ollut käytössä Olympus OM-D / EM-5 kuvauskalusto, joka lainattu Olympus Finlandista.