DANZIG
Deth Red Sabaoth
Evilive/AFM
Misfitsin ja Samhainin nokilta ammoin tutun muskelisankarin tekemisillä nimikkobändinsä neloslevyyn (1994) asti on niin legendaarinen kaiku, että ukon uusia aivoituksia ei voi vieläkään odottaa kuin innolla. Tämä siitäkin huolimatta, että Danzigin neljä edellistä kiekkoa ovat olleet ajoittaisista kohokohdista huolimatta aikamoisen haperoja. Uutukaisella alkaa jo välähtää, vaikka entisaikojen mustaan loisteeseen on vieläkin matkaa.
Hengeltään Deth Red Sabaoth on lähempänä Danzigin alkupään bluesia, Elvistä ja hard rockia tyylillä sotkeneita levyjä kuin yksikään niiden jälkeinen tuotos. Jotain ratkaisevasti erilaista jäljessä silti on.
Pinnallisesti tarkastellen palaset ovat paikoillaan. Danzigin musiikki on helvetin tunnistettavaa, ja mies laulaa pahimpien kähinöiden jälkeen melkeinpä kuin ennen vanhaan. Pimeyden Pikkuprinssin vain tulisi tehdä näinä päivinä aivan tajuton albumi, että se riittäisi vakuuttamaan faniportaan loppuun asti. Deth Red Sabaoth ei tätä ole, vaikka kiilaakin summattuna sinne Nelosen persiiseen, haisteluhommiin, jos ei muuten.
On mahdotonta sanoa, mikä Danzigin 1990-luvun alkupuolen yhteistyökumppanin Rick Rubinin osuus tuolloisten albumien onnistumisessa oli, mutta jotenkin niillä osattiin pelata kontrasteilla ilmiömäisellä tavalla. Harvoinpa pehmeä on ollut yhtä kovaa ja päinvastoin kuin noilla teoksilla.
2000-luvun Danzig, kuten koko musiikkimaailma, uurtaa kompressoidumpaa uraa, ja se, että Glennin ”pahuuden” ilmentäminen hellyyden kautta jää taas puolitiehen, on iso puute. Panepa teräksiseen luotiin painoa pehmeällä lyijyllä, ja jälki on kahta tappavampaa. Albumin päättävällä Left Hand Rise Abovella ollaan jo lähellä oikeita lentoratoja.
Onneksi Ison D:n viimeisen 15 vuoden perisynti, naurettavuuksiin asti viety pahiksen esittäminen on tällä albumilla, tai ainakin sen musiikissa, aisoissa. Luokan kovimman häiriksen imagosta ei ole Danzigille mitään hyötyä, päinvastoin, ja ehkäpä tämä on nyt huomattu rapakonkin takana. Kun nykymetallissa on äärimmäisintä olla hellä, uhkaavimmillakaan
demonitatskoilla ei pötkitä pitkälle.
Deth Red Sabaoth kuulostaa onneksi luontevalta, karismaattiselta Glenkalta. En ole silti varma, haluanko nähdä levyn kansilipuketta. Viimeksi sieltä löytyi niin ”iiviliä” promokuvaa ja kulahtanutta tekotissiemäntää, että teki mieli vaihtaa Dannyyn.
Ei tämä huono levy ole, ja kaiken epäilyn jälkeen arvion päältä löytyykin varsin kelpo nippu kirveitä. Se kertoo, että tilanne Danziglandiassa on kaikkea muuta kuin toivoton. Vielä kun tulet, Glenn, ja sadetat Saunan, alamme olla taas sydänystäviä. Tätä kirjoitettaessa välit jäävät vielä hitusen viileiksi.
Teksti: Matti Riekki