Trix, Antwerpen, 30.4.
Hyvää vappua! Tai oikeammin sommoronnääs, koska tällä tavalla kotoisasti täällä nykyään tervehditään hollantilaisia myöten.
Tour Beast Or Not Tour Beast, siinäpä kysymys. Kun keikka numero kaksikymmentä on takana, vastaus on myönteinen. Vielä on jäljellä kolmasosa rundia ja neljä eri maata.
Kerrataan vähän tapahtumia. Ensiksi tärkeimmät: voitin Aleksin änärissä rankkareilla 2-1. Sen jälkeen on taas tullut tutusti pataan.
Kuskimme Andre vaihtui jossain vaiheessa Volkeriin, ja myöhemmin mukana kulkivat molemmat. Hyvä niin, koska Espanjan Burgosista ajettiin tänne tässä kuluneina päivinä 1400 kilometrin siivu. Volker on hieman iäkkäämpi, hyväntuulinen herrasmies. Hän reagoi Sólstafir-paitaani kertomalla kuskanneensa heitä nyt maaliskuussa Euroopan-rundilla. Tulivat kuulemma toimeen hyvin, mutta Volker päivitteli islantilaisten juovan vähän liikaa.
Nyt meille tulee kaksi kokonaan uutta kuskia. Sekä Andre että Volker ansaitsevat suorituksistaan täydet pisteet. Tasaista ja varmaa matkantekoa.
Viimeksi postasin Trevisosta, jossa Lordi veti erinomaisen keikan! Koville kuulemma otti kun happea ei tahtonut saada ja ilmankosteus ja lämpötila heiluivat vaarallisissa lukemissa, mutta olipahan ainakin intensiivinen meininki. Mana veteli Devil Is a Loserin sellaisella raivolla, että alta pois. Yleisökin oli aivan haltioissaan ja reagoi jokaiseen pikkusormen heilautukseenkin.
Milanossa oltiin isossa ja hienossa Alcatraz-klubissa. Tunnelmaa laski hiukan keikkapaikan ulkopuolelle pystytetty piraattipaitakoju, jonka ansiosta Jay sai vapaapäivän. Ei olisi kuulemma ollut mitään järkeä yrittääkään myydä.
Joka tapauksessa neljän keikan mittainen Italian-osuus oli erittäin hyvä ja antoisa kokemus. Paikalliset monitorimiehet eivät yleensä puhuneet sanaakaan englantia, mutta ymmärsivät mitä sanottiin. Tekniikka toimi. Yleisö oli fantastista ja meininki hyvä.
Kun kerran kiertue oli suurin piirtein puolimatkan krouvissa, bussissa pistettiin Italian jälkeen pystyyn kunnon kekkerit, joihin kaikkien oli kerta kaikkiaan pakko osallistua. Jopa Johanin, joka ei voinut lääkityksen vuoksi juoda alkoholia. Hyvin meni silti. Arvostin ja arvostan.
Rapiat tuhat kilometriä nieltyämme saavuimme Espanjaan ja Alziraan, Valencian läheisyydessä sijaitsevaan pikkukaupunkiin. Oli nälkä ja myöhäinen maanantai-ilta. Avoimen ravintolan löytäminen meinasi olla haasteellista. Lopulta löysimme kelpo raflan, jossa muuan paikallinen pöytäkunta innostui esittämään meille laulu- ja tanssiesityksiä. Etenkin Oxiin ihastuneesta seurueesta tuli keikallekin seuraavana iltana muutama naama.
Alziran keikkapaikassa oli melko väkeviä teknisiä ongelmia, koska talon miksauspöytänä oli Behringerin digitiski, joka eli kokonaan omaa elämäänsä. Harvoin olen nähnyt Johania yhtä kiukkuisena linjatsekissä, kun laite ei yksinkertaisesti totellut käskyjä. Lopulta paikalle haalittiin jostain toinen tiski, jolla pystyi operoimaan.
Vapaapäivä Madridissa oli kerta kaikkiaan fantastinen, virkistävä ja antoisa. Seuraavan päivän keikka pikkuruisessa Penelope-klubissa oli jälleen ahtamisen taidonnäyte. Niin paljon tavaraa, niin vähän tilaa! Mutta hyvä tuli siitäkin. Yleisö oli äärimmäisen innokasta, ja yksi fani toi liikuttavia Google translator -käännöksiä, kuten ”olen odottanut tätä konserttia sillä olin 12”. Voin kertoa, että bändille tällaiset viestit merkitsevät erittäin paljon. Tämä kyseinen lappu komeilee nyt nightlinerin seinällä.
Keikan jälkeen klubi muuttui Madridin kuumimmaksi yökerhoksi ja täyttyi paikallisesta nuorisosta. Oli jotenkin absurdi tunnelma kuunnella teknohumppaa ja katsella tanssivia teinejä paikassa, jossa vajaat kaksi tuntia sitten oli Lordi-keikka.
Madridissa muistan miettineeni, että jos joku olisi kaksi kuukautta sitten sanonut, että hampparoin huhtikuussa kynnet lakattuina ja letit päässä pitkin Madridin katuja, en ehkä ihan purematta olisi niellyt. Elämä on täynnä yllätyksiä. Mutta taisin vähän tykästyäkin siihen lettilookiin. Kynsiä tuskin tulee kotipuolessa lakattua.
Pamplonan Sala Totemissa oli rundin tähän mennessä korkein lava. Kiertueen kuluessa olen oppinut ainakin sen, että keikkapäiville ei voi suunnitella mitään, koska milloinkaan ei voi tietää, onko luppoaikaa vai ei. Jos keikkapaikalla joku ei toimi, oli se sitten patch-ongelma tai joku ylimääräinen sirinä jossain tai mikä hämminki tahansa, linjatsekki venähtää heti. Pamplonassa ehdin hädin tuskin syödä ennen keikkaa.
Barcelonan-keikasta oli kovat odotukset ja ne myös täyttyivät. Razzmatazz oli ulkoisesti synkkä ja kolkko keikkapaikka, mutta tekniikka, safka ja henkilökunta erinomaista. Yleisöstä puhumattakaan! Kunnon katalonialaista hulluutta. Aivan totaalisen hurmoksellinen tunnelma. Amen totesi keikan jälkeen, että ilta oli hänen elämänsä parhaita. Kun vielä keikan jälkeen kadun toiselta puolelta löytyi legendaarinen Pepes Pub, täytyy sanoa että olin itsekin aika fiiliksissä.
Toissa päivänä vedettiin Burgosissa autokauppamaisessa hallissa, joka vaikutti ensi alkuun hieman omituiselta, mutta keikasta tuli lopulta oikein hyvä! Jengiäkin oli yllin kyllin. Yleisö suorastaan taisteli Manan heittämästä rumpukapulasta. Ja meikäkin sai fanin! Kun purin rumpusettiä, tyttönen yleisöstä huuteli silmät loistaen että haluaa yhteiskuvan minun kanssani. No, kaverinsa otti sitten kuvan, ja hetken ehti harmittaa kun en tajunnut ottaa omaa itselleni. Kun ei tällaista kuitenkaan kukaan uskoisi. Onneksi minulla on todistaja. Hanneke näki tapauksen.
Myöhemmin crew’n ahavoituneemmat roudarit kertoivat, että tällainen on ihan tavallista. Senkin tunnelmanlatistajat.
Viiden keikan Espanjan-osuudella ei ehkä säiden puolesta ollut paras mahdollinen meininki, mutta yleisön antaumus ja innostus teki kyllä suuren vaikutuksen. Erinomainen kulttuuri.
Ja jälleen kun oli edessä yksi välipäivä matkustamisen merkeissä, Amen ryhtyi seremoniamestariksi. Koko eilinen päivä kuunneltiin bussissa pelkästään Eppuja, Sliippareita, Popedaa, Leeviä ja muita suomalaisia. Jopa Tauno Paloa ja Olavi Virtaa. Amen oli otettu siitä, että Hella osasi kappaleiden sanat niin hyvin. Yhteislaulu raikasi ja tunnelma oli katossa.
Ei ihme, etteivät ulkomaalaisvahvistukset oikein viihtyneet seurassamme. Meininkiä ei tosin jaksanut muutama suomalainenkaan. Tunnelmaan liittyi olennaisesti se, että Amen ja Tomppa olivat eilen pystyssä yhä samoilla silmillä toissapäivästä. Pakko arvostaa.
Nyt ollaan täällä Belgiassa ja venue on todella sweet. Pyykkikone ja kunnon suihkut ja kaikkea, ihan fantastista. Hollantilaiset ovat pää kuumana siitä, että Hollannissa kruunataan tänään uusi monarkki. Hella parturoi crew’ta ja lämppäribändejä sen kuin kerkiää.
Minun toimenkuvani on tässä hiukan elänyt. Ennen jokaista keikkaa pitää pystyttää Fostex-kovalevytallentimen lisäksi Manan pikkumikseri, josta hänelle tulee piuhalla monitorointi korviin. Lisäksi pitää hioa santapaperilla neljä paria kapuloita grippikohdasta hieman karheammiksi, koska mustat kapulat muuttuvat hikisinä melkoisen liukkaiksi.
Virvelirummun kun vielä osaisi virittää, kaikki olisi hyvin! Se on ollut uskomatonta suossa tarpomista. Välillä kuulostaa säkällä ihan kelvolliselta.
Se on ollut koko rundin ajan hauskaa, että aiemmin yleissivistyspohjalla ollut KISS-tietouteni on kasvanut vähintään kymmenenteen potenssiin. Rikkillä on loppumaton varasto aiheeseen liittyviä anekdootteja. Viimeksi mies kertoi tuntevansa hyvin KISSin kampaajan. Mana ja Mr. Lordi vetävät aina soundcheckin yhteydessä KISS-jamit kun mahdollista. Jameja on vedetty myös iPadeilla, ja se vasta lystikästä toimintaa on.
Kanadan pojat eli Reverse Grip ovat mukanamme enää tänään ja huomenna. Heitä on moikkailtu tähän asti joka keikalla. Turkanen, tulee ikävä, todella mukavia poikia!
Huh huh, kaksi viikkoa vielä ja meikäläinen on taas Tampereella. Etukäteen hirvittää huomisillan siirtymä Hollanin Udenista Irlannin Dubliniin. Ei välipäivää, matkaa 1100 kilometriä ja välissä on kaksi lauttamatkaa. Voi tulla perillä pikkuisen kiire saada kamat kasaan, mutta kun crew koostuu rautaisista ammattilaisista, hommat kyllä hoituvat.