”Musiikin pitää kuulostaa bändiltä, ei minulta” – haastattelussa mestarituottaja, Convergen kitaristinakin tunnettu Kurt Ballou

Kurt Balloun nimestä on tullut laaduntae. Itseoppinut kitaristi-tuottaja pitää asemaansa enemmänkin etuoikeutena. Sen avulla saa tehdä työtä, jota rakastaa.

Neljännesvuosisata Convergen kitaristina ja kolmetoista vuotta GodCity-studion johdossa ovat nostaneet Kurt Balloun guruksi punkista ja metallista ponnistavan vaihtoehtoväen keskuudessa. Hän on saavuttanut asemansa raa’alla työllä.

Ballou on tuottelias studioammattilainen, jonka käsien kautta on kulkenut satoja albumeja. Hänen oma bändinsä on aurannut tietä metalcorelle ja sen johdannaisille, ja Balloun omaperäisen kitaransoiton vaikutusta seuraavaan rocksukupolveen voi vain arvioida.

Mutta vaikka massachusettsilaisen musaintoilijan ansioluettelo on pitkä ja hänen nimensä tulee aina vain tunnetummaksi, Kurt Ballou pysyttelee mielellään marginaalissa. Sieltä kumpuaa kiinnostavin musiikki ja siellä hän voi tehdä levyjä, joista on helppo olla ylpeä.

Häviämällä kitaristiksi

Jos Kurt Ballou olisi ollut vikkelämpi, hän olisi nyt basisti. Kun asui 1990-luvun taitteessa Andoverissa ja mieli päästä bändiin, bassokitaraan tarttuminen oli mitä fiksuin veto. Kurt Balloun kotiseudulla, Merrimack Valleyn Massachusettsin puoleisella laidalla, nimittäin riitti kitaristeja ja rumpaleita. Basisteja sen sijaan oli harvemmassa.

Samanlaisia unelmia oli muillakin, joten Ballou joutui tekemään kaverinsa kanssa diilin: he alkaisivat soittajiksi ja hankkiutuisivat samaan bändiin. Se, joka saisi nopeammin kokoon basson ostamiseen tarvittavat rahat, saisi etulyöntiaseman eli olla basisti. Toisesta tulisi kitaristi.

Kurt hävisi.

Helmikuussa 1974 syntynyt Kurt Ballou oli kuudentoista alkaessaan opetella alkeita isänsä kitaralla. Se ei ollut hänen ensimmäinen instrumenttinsa – soittaminen oli tuttua puuhaa piano-, klarinetti- ja saksofonitunneilta. Kurt oli treenannut pianoa ja puhallinsoittimia kymmenvuotiaasta, eikä se ollut hänelle mitään pakkopullaa.

– Soittaminen imaisi minut mukaansa jo silloin, Ballou muistelee. – Vanhempani eivät olleet mitenkään erityisen kiinnostuneita musiikista, mutta kannustivat minua soittamaan fonia.

Kurt ei ottanut ensimmäistäkään kitaratuntia, mutta vanhempi Ballou ojensi sentään pojalleen kitarasointukirjan. Sen avulla tämä alkoi soveltaa saksofonilla oppimiaan asioita kitaralle. Kurt oli perheensä ainoa lapsi, jolla ei ollut paljon kavereita, joten hänen elämässään oli paljon tilaa musiikille.

Ballou innostui rockista melko myöhään, vain vähän ennen kuin tarttui kitaraan. Sitä ennen hän oli innokas rullalautailija, ja juuri skeittaaminen johdatti hänet ensin metallin ja sitten punkin ja hardcoren pariin. Kurt luki skeittilehti Thrasheriä ja kävi metalli- ja hardcorekeikoilla. Samaan aikaan Kurt edusti ensimmäistä Music Television -sukupolvea: perjantai-iltaisin hänellä oli tapana koota pieni kaveriporukkansa television ääreen katsomaan heviohjelma Headbanger’s Ballia.

Punkin ja metallin puristuksessa kitaransoittokin alkoi sujua. Iron Maidenin vaikeiden biisien treenaaminen vaihtui vähitellen Minor Threatin ja muiden energisten punk- ja crossoverbändien musiikin opetteluksi. Ballou sanoo olevansa yhä armoton Van Halen -fani mutta lisää, että Eddien otteet eivät ole vaikuttaneet hänen soittoonsa.

– Opin soittamaan kitaraa, kun yritin pysytellä Suicidal Tendenciesin Rocky Georgen mukana. Suicidal oli minulle todella tärkeä bändi.

Kun kitara pysyi kädessä, oli aika pyrkiä bändiin. Alku oli ankeampi kuin Ballou oli odottanut. Hänen ensimmäisen yhtyeensä ura hiipui vain parien treenien jälkeen. Toiseen kokoonpanoon hänet otettiin aivan vääristä syistä. Kurt pääsi mukaan, koska hänellä oli auto ja bassoa soittava ystävä, mutta hänen oli soitettava hiljaa nurkassa.

Sen jälkeen hän pääsi asiaan. Vuosi oli 1990, kun Ballou perusti neljätoistavuotiaan laulajakaverinsa Jacob Bannonin kanssa bändin, josta oli tuleva heille molemmille juuri se oikea yhtye. Se, joka opetti heille kaiken bändissä olemisesta. Se, josta heidät muistetaan.

Sen nimeksi tuli Converge.

Metalcoren tienraivaaja

Jos aikoi perustaa metallivaikutteisen hardcorebändin, Merrimack Valley ei ollut yhtään hullumpi paikka. Siellä oli aktiivinen skene, joka järjesti keikkoja sellaisille paikallisille yhtyeille kuin Cave-In, Piebald ja Ten Yard Fight – ja kohta myös Convergelle. Eikä Bostonin punkpiireihinkään ollut kuin puolen tunnin matka.

Convergen ensimmäinen albumi, Bannonin kustantama Halo in a Haystack, ilmestyi vuonna 1994. Kuitenkin vasta neljäs pitkäsoitto, dynaaminen, raaka ja runollinen Jane Doe (2001) nosti Convergen kulttisuosioon.

Balloun mielestä Convergen maine alkoi kasvaa juuri oikeaan aikaan eli silloin, kun bändi ansaitsi sen. Jos häneltä kysytään, Jane Doe on Convergen ensimmäinen kauttaaltaan hyvä levy. Kolmella ensimmäisellä albumilla oli hetkensä, ei sen enempää.

Kehitys oli hidasta mutta vääjäämätöntä.

– Me opettelimme soittamaan Convergessä. Vaikka kokoonpanokin muuttui, opimme soittamaan toistemme kanssa ja tekemään yhteistyötä. Ehyen kappaleen tekemisestä tuli vähitellen tärkeämpää kuin coolien osien keksimisestä. Kymmenen riffin biiseistä edettiin neljän riffin biiseihin, Ballou kuvailee Convergen evoluutiota.

Kitaristin soitto ja soundi kehittyivät yhtä jalkaa Convergen kanssa. Hän on kertonut lähestyneensä hardcoren soittoa aluksi musiikkiopintojensa eli klassisen ja jazzin kautta ja tavoitelleensa myöhemmin soundia, jossa yhdistyisivät Shellacin soivuus ja Slayerin raskaus.

– Se on avoin, vapaa, synkkä ja melodinen. Se voi joskus kuulostaa omituiseltakin, mutta yleisesti ottaen se on tosi hillitty, Ballou kuvailee soittotyyliään. – Soundi lähtee soittajan sormista ja tunteista, ei niinkään välineistä.

Niin sen täytyy olla, koska jollain konstilla Ballou onnistuu kuulostamaan aina tunnistettavalta, vaikka poukkoilee kitaroiden ja vahvistimien välillä kuin Converge kokeilevimmillaan.

– Vaihtelen kamoja koko ajan ja testaan aina kaikkea uutta. Joskus soitan sillä, mitä on saatavilla. Viime aikoina olen käyttänyt itse tekemiäni kitaroita, Orangen nuppeja ja Emperorin kaappeja.

Kurt Ballou on kaikkea muuta kuin merkkiuskollinen soittaja, ja vastaavaa etsimisen iloa on hänen yhtyeessään. Kenties juuri siksi Convergen metallin, punkin ja hardcoren fuusio on vaikuttanut myöhempiin metalcorebändeihin niin merkittävästi. Sen asenteella syntyy innovatiivista ja arvaamatonta musiikkia.

– Ei ole minun asiani pohtia bändimme vaikutusta muihin, Ballou kuittaa. – En ole kyllä koskaan kuullut bändiä, joka kuulostaisi Convergeltä.

Convergen viimeisin omaa uutta materiaalia sisältävä albumi All We Love We Leave Behind ilmestyi neljä vuotta sitten. Sen jälkeen se on julkaissut vain eepeellisen versioita Entombedin Wolverine Bluesista (2013), Thousands of Miles Between Us -blu-rayn (2015) sekä uudelleen miksatun ja masteroidun version vuoden 2004 You Fail Me -albumista. Ei siis mitään, mikä varsinaisesti veisi bändiä eteenpäin.

Tämä ei johdu ainakaan siitä, että Convergen jäsenet eivät olisi väleissä. Ballou, Bannon, basisti Nate Newton ja rumpali Ben Koller ovat soittaneet yhdessä tänäkin vuonna. He kasasivat keväällä Blood Moon -nimisen kokoonpanon, joka soitti Euroopassa ambient- ja post-rock-versioita Convergen harvemmin kuulluista kappaleista. Loppukesällä Converge keikkaili omana itsenään Yhdysvalloissa.

Vaikka bändi on mitä ilmeisimmin soittokunnossa, Kurt Balloulla ei ole tarkkaa tietoa, milloin sen yhdeksäs albumi ilmestyy. Sen hän tietää, että kunhan kesän keikat on soitettu, Converge alkaa työstää uusia biisejä.

– Meillä kaikilla on myös muita kiireitä, mutta minun puolestani Converge voisi jatkaa vaikka hamaan loppuun saakka. On aina hienoa päästä tekemään kiinnostavaa ja innostavaa musiikkia ystävien kanssa. Nykyisin teemme uudet biisit aina yhdessä.

Studiojumala

Massachusettsin Salem on 40 000 asukkaan merenrantakaupunki, jonka löytää Yhdysvaltain kartan oikeasta ylälaidasta. Kirjailija Nathaniel Hawthorne ja puhelimen keksinyt Alexander Graham Bell ovat kotoisin sieltä, mutta parhaiten Salem tunnetaan noidista. 1600-luvun lopulla noitavainot johtivat siellä yhdeksäntoista ihmisparan hirttämiseen.

Nyttemmin noituus on iloinen osa Salemin imagoa. Siellä on Witchcraft Heights -niminen kaupunginosa ja urheilujoukkue nimeltä Witches. Jopa poliisilaitoksen logossa on luudalla lentävä akka.

”Witch Cityksi” kutsutussa Salemissa on maineikas äänitysstudio nimeltä GodCity. Sen omistaa Kurt Ballou.

Muutaman viime vuoden aikana GodCityn maine on kasvanut ja Convergen työtahti seestynyt. Se on muokannut Balloun profiilia. Hänet tunnetaan nykyisin laajalti myös tuottajana ja äänittäjänä, ei enää vain Convergen kitaristina.

Kun Ballou perusti GodCityn vuonna 2003, hän oli tehnyt studiotöitä jo pitkään.

– Aloin äänittää demoja itselleni ja kavereilleni vuonna 1995. Kaiken, mitä tiedän siitä työstä, olen oppinut lehdistä, netistä, keskusteluista ja ennen kaikkea tekemällä ja kokeilemalla.

Ballou rakensi GodCityä vuoden velkarahalla ja pussinuudeleilla eläen. Kun studio lopulta avattiin kaupalliseen käyttöön, muutama vuosi meni lainoja maksellessa.
Nykyisin GodCity maksaa itse omat laskunsa. Ballou ei tiedä, montako albumia hän on urallaan tehnyt (”Ei aavistustakaan. Ehkä viisisataa.”). GodCityssä ovat levyttäneet muun muassa High on Fire, Nails, Torche, Trap Them ja tietenkin Converge.

Convergen maine on houkutellut GodCityyn laumoittain äänekkäitä ja aggressiivisia bändejä. Niiden äänitysten kapellimestarina Ballou on leimautunut metallin, noisen ja punkin eri muotojen uudeksi guruksi. Sitä hän toki onkin, mutta ei pelkästään.

Convergen perustamisen aikoihin teini-ikäisen Balloun stereoissa soi crossover, Bay Area -thrash sekä Bostonin ja New Yorkin hardcore, mutta myös Sonic Youth, Godflesh, klassinen ja proge. 42-vuotiaana hän suhtautuu musiikkiin vähintään yhtä avarakatseisesti.

– Teen mielelläni töitä kaikenlaisten bändien kanssa, hän huomauttaa.

– Tärkeintä on, että pidän tyypeistä ja heidän musiikistaan ja että nautin työpäivistäni. Olen saanut olla mukana tekemässä loistavia levyjä, ja se työ jatkuu joka päivä. Olen ylpeämpi siitä kuin mistään yksittäisestä albumista.

GodCityn nimi tunnetaan indiepiireissä kautta maailman. Ballou on tuottanut esimerkiksi suomalaisen Beastmilkin Climaxin ja norjalaisen Kvelertakin kaksi ensimmäistä albumia. Hän ei kuitenkaan halua lyödä tekemiinsä levyihin omaa leimaansa.

– Musiikin pitää kuulostaa bändiltä, ei minulta. Kun olen studiossa tuottajan ominaisuudessa, yritän välittää levyille bändien makeimmat piirteet. Mutta tietenkin äänitteillä kuuluvat myös minun mieltymykseni ja GodCityn tilojen soundi.

Vaikka Ballou on saanut studionsa pyörimään omillaan, kovat ajat eivät ole välttämättä ohi. Nykyisin kuka tahansa voi hankkia tietokoneeseensa kaikki laadukkaan äänitteen tekemiseen tarvittavat välineet. Se ei ole alan ammattilaisista puhtaasti ihana asia, mutta Ballou kieltäytyy ruikuttamasta.

– Ala on tosiaan muuttunut. Bändit lähettävät minulle parempia demoja kuin ennen ja tietävät studioon tullessaan äänittämisestä paljon enemmän kuin aiemmin. Teknologia on tehnyt äänittämisestä demokraattisempaa, ja se on erittäin hyvä asia.

Studioammattilaisten työllistymisen kannalta kaikkein parasta on, ettei kukaan ole Spector syntyessään. Vaikka työkalut ovat käsillä, kokemattomat eivät osaa käyttää niitä.

– Moni bändi havaitsee hyvin nopeasti, ettei saakaan aikaan sellaista soundia kuin haluaa, vaikka kaikki tarvittava löytyy omasta takaa. Siinä kohdassa minun kaltaiseni kaverin on sauma saada miksaushommia, Ballou sanoo hymyillen.

Musiikin takana

Vaikka Kurt Ballou on asunut koko ikänsä Yhdysvaltain koilliskulmassa, hänen ympyränsä eivät ole jääneet pieniksi. Convergen kiertueilla Ballou on päässyt katselemaan maailmaa monelta eri kantilta. Sen myötä omakin maa on alkanut näyttäytyä toisenlaisessa valossa.

– Amerikka on maantieteellisesti eristyksissä muusta maailmasta, mikä on johtanut sosioekonomiseen segregaatioon. Siitä johtuen se on oikea väärään tietoon perustuvien ideologioiden hautomo, Ballou sanoo.

– Bändin kanssa matkustaessa pääsee näkemään maailman monimuotoisuuden. Se saa suhtautumaan erilaisuuteen myötätuntoisemmin ja arvostavammin.

Ballou mainitsee olleensa vegaani yli kaksikymmentä vuotta. Se päätös tuli tehtyä eläinten oikeuksien puolustamisen ja ympäristönsuojelun nimissä. Hän vaikuttaa muutenkin varsin tiedostavalta, lukeneelta ja valveutuneelta kaverilta. Rauhalliseen puheääneen lipsahtaa tuon tuostakin sanoja, joita ei löydä Tex Willeristä.

Vaikka Ballou on itseoppinut kitaristi ja studioammattilainen, koulujakin on käyty. Hänellä on tutkinto Bostonin yliopistosta (pääaineena aerospace engineering eli ilmailutekniikka). Ennen GodCityn perustamista hän työskenteli lääketieteellisen tekniikan parissa.

Ballou ei asu enää Salemissä, mutta ei ole muuttanut kauas. GodCityn vuoksi hän käy siellä joka päivä. Ballou mainitsee huomanneensa, miten kaupunki on muuttunut.

– Bostonin alueen gentrifikaatio on vaikuttanut Salemiin. Siitä on tullut nuorekkaampi ja enemmän hip kuin se oli minun aikanani. Salem ei ole yhtä charmikkaan omaleimainen kuin ennen, mutta toisaalta siellä on parempia ravintoloita ja baareja. Se on kivaa studiossani äänittävien bändien kannalta.

Studiomiehen päivät kuluvat sisätiloissa ja venyvät pitkiksi, ja siksi Ballou haluaa vapaa-aikansa olevan työn vastakohta. Kotona ei soi musiikki ja vaikka soisikin, hän ei istuisi sitä kuuntelemassa.

– Kun työstää päivät musiikkia, sitä ei halua kuunnella enää illalla. On kivempaa lähteä luontoon. Kotini lähellä virtaa joki, ja käyn tyttöystäväni kanssa usein melomassa kajakilla ja bongaamassa lintuja.

Balloun talouteen kuuluu puolison lisäksi kaksi kissaa, koira ja pian myös vauva, pariskunnan ensimmäinen lapsi.

– Olisi hauskaa soittaa enemmän, perustaa vaikka joku projekti, mutta ikävä kyllä sellaiseen ei ole nyt aikaa. En ole viime aikoina ehtinyt edes lukemaan mitään muuta kuin vanhemmuusoppaita.

Isyys on asia, johon ei oikein voi valmistautua. Mutta sehän sopii miehelle, joka on tottunut ottamaan homman haltuun ihan itse.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 8/2016.