Norjalainen punkrockmetallihybridi Kvelertak taipuu kakkosalbumillaan entistä useampaan asentoon. Sähköittä se ei kuitenkaan pärjää.
Teksti: Matti Riekki
Niin kammottava keksintö kuin krapula yleisesti ottaen onkin, se voi olla myös siunattu olotila. Etenkin tilanteessa, jossa olemistaan voi helpottaa vailla omantunnontuskia sillä millä se tuli, krapula voi ajaa yksilön vallan huimaan fiilikseen, vapaudentunteeseen vailla rajoja ja rajoituksia. Tällaisessa kankkusessa oikein valikoitu musiikki tuntuu taivaalliselta.
– Hmm, käytännössä kuuntelen samoja levyjä kuin muutenkin, Kvelertakin nallemainen laulaja Erlend Hjelvik pyörittelee tylsästi, kun tiedustelen, mitä hänen stereoistaan löytyy noina kauniina hetkinä.
Nyt pitäisi innostua, hei!
– No yksi juttu on, että olen krapulassa tosi herkässä tilassa. Saatan katsoa Disney-leffaa ja melkein purskahtaa itkuun. Tätä on hieman hankala selittää, mutta jos vaikka kuuntelen Slayeriä, se tuntuu oikeassa hetkessä NIIN maailman parhaalta bändiltä ikinä, että…
Ptruu, riittää. Suurin osa alkoholin katkeransuloiseen maailmaan tutustuneista lukijoistamme tietää, mistä nyt puhutaan.
Tiedusteluun on silti syynsä. Kun norjalaisyhtyeen uusi levy-yhtiö tiedotti bändin kakkosalbumin ilmestymisestä, tiedotetta oli marinoitu Hjelvikin kommentilla, jonka mukaan uusi Meir-levy on debyytin ”isoihin bileisiin” verrattuna kuin krapulakänni: ”Nyt toisella albumilla ollaan krapulassa ja aletaan ottaa tasureita. Tullaan känniin tosi nopeasti ja halutaan haistattaa kaikille. Sitä kutsutaan myös sampooefektiksi.”
– Kuulin tästä ”sampooefektistä” Toxic Holocaustin Joelilta (Grind). Hän selitti sen kyllä paljon paremmin kuin minä, heh.
Kuulin että teillä on jo oma olutkin. Millaisen krapulan sillä saa aikaiseksi?
– No, sain sitä vain yhden pullon, joten hankala sanoa… Idea oli kaverimme ja sitähän tehtiin vain joku neljäkymmentä putelia. Yritimme kyllä puhua kaljafirmoille laajemmasta tuotannosta, mutta ainakaan vielä mitään ei ole tapahtunut!
Juuri nyt sampooefekteistä ei ole tietoakaan. Istumme oslolaisen hotellin aulabaarissa. Erlend nauttii yhtyeensä pirtaan jotenkin täysin sopimattomasti valkoviiniä ja vaikuttaa ensi alkuun varsin hankalalta haastateltavalta. Ei siksi, että olisi mitenkään ylimielinen tai kusipäinen, päinvastoin. Lavan ulkopuolella miehestä ei saa rocktähteä millään ja jutustelumme yllä leijuu hieman vaivautunut ilmapiiri. Aivan kuin Erlend ihmettelisi äänettä, mitä hän oikein tässä pöydässä tekee.
Päätän särkeä lisää jäätä ja rupatella arkisesti ympärillemme levittäytyvästä Norjan pääkaupungista. Vaikka Kvelertak tunnetaan stavangerilaisena yhtyeensä, Erlend paljastaa olevansa kuusikosta ainoa, joka ei asu tällä hetkellä Oslossa.
– Asun tyttöystäväni kanssa pikkupaikassa Kaakkois-Norjassa, rannikolla. Aion muuttaa Osloon itsekin, mutta tyttökaverini täytyy saada ensin täältä työpaikka. Oslo on siisti mesta, hyviä bändejä, klubeja ja paljon meneillään koko ajan.
– Sinun täytyy muuten käydä Neseblodissa, kuulussa black metal -kaupassa. Menen sinne itsekin, kun olen käynyt ensin ostamassa viiksivahaa, heh.
Lue koko juttu Infernon numerosta 3/2013 (#105)!