#92: Tenhi – Ainoa lajiaan

30.11.2011

Harvaa yhtyettä voi enää nykypäivänä kuvailla rehellisesti termillä ”ainutlaatuinen”. Kotimainen Tenhi on tällainen yhtye.

Teksti: Tapio Ahola

Wikipedia puhuu progressiivisesta folkista, monet levyarvostelut taas neofolkista. Tyko Saarikon ja Ilmari Issakaisen johtama Tenhi on joka tapauksessa tehnyt vuonna 1999 julkaistusta Kauan-debyyttialbumistaan lähtien tummasävyistä ja tunnelmallista musiikkia, jota leimaa vahva luontomystiikka.

Tenhin tuore albumi Saivo on loogista jatkoa bändin aikaisemmalle tuotannolle. Tunnelmiltaan se on yhtyeen tähän mennessä monipuolisin levy: mukana on rutkasti melankoliaa, synkkyyttäkin, mutta myös toiveikkaampia sävyjä.

Bändin edellinen albumi Maaäet ilmestyy viisi vuotta sitten. Vaikka yhtye on pitänyt pitkiä taukoja levyjensä välillä, Tyko Saarikko kertoo, että tällä kertaa julkaisuajankohdan venähtäminen tuli yllätykseksi yhtyeelle itselleenkin.

– Mehän oltiin itse aika optimistisia, kun alettiin tehdä tätä levyä. Ilmotettiin, että nyt on bassosessiot nauhotettu ja menee hyvin, ja käytännössä kuitenkin kaikki on äänitetty uudestaan sen jälkeen. Se viivästyminen johtuu siitäkin, ettei ole koskaan ennen ollut niin paljon biisiaihioita, joten uskottiin että nyt syntyy nopeasti. No, kävikin käänteinen, siinä oli liikaa valinnanvapautta, ja lähdettiin sitten kokeileen ja kehitteleen biisejä enemmän kuin levylle olisi tarvittu, melkein tuplalevyn verran.

Tenhi on toimintatavoiltaankin tavallisuudesta poikkeava yhtye. Sen jäsenillä ei ole tarkkaan määriteltyjä rooleja tai erityisosaamisalueita.

– Jos nyt kärjistetään äärimmilleen, niin sellasia asioita joita Tyko tai mä ei tehdä ollenkaan, ei kyllä ole. Me ei myöskään harjotella bändimäisesti tai mennä studioon bändimäisesti, niin että varattaisiin bändille aika studiosta, jossa sitten herra X suorittaa jonkun osuuden ja seuraava tekee jonkun toisen. Mehän tehdään paljon asioita ristiin, Ilmari sanoo.

Ilmarin mukaan Saivo on Tenhin aikaisemmista levyistä poiketen tarkan vision tulos.

– Tällä levyllä meillä oli ekaa kertaa aika selkeä kehys mihin tähdättiin, aika tarkka fiilis siitä mitä haettiin. Yleensä meillä on ollu toisin päin: semmosta musiikillista harhailua jonka kautta on sitten muodostunut konsepti.

Akustista doomia

Tenhin musiikkia on äärimmäisen vaikea sijoittaa valmiisiin kategorioihin. Etenkin ulkomaalaisissa lehdissä näkee silti yhtyeen kohdalla puhuttavan usein neofolkista.

– Keski-Euroopassahan se on se on äärettömän laaja käsite, Suomessa taas aika tuntematon. Keski-Euroopassa se kuuluu goottimusiikin alaisuuteen. Sitten siihen liittyy myös tämä oikeisto/vasemmisto-ajattelu. Suomessa musiikki on epäpoliittista, Saksassa siihen liittyy kaikenlaisia poliittisia jännitteitä mitä ei tajuakaan, Ilmari sanoo.

– Itsehän me ei olla koskaan kutsuttu musiikkiamme neofolkiksi, Tyko lisää.

– Itse kuitenkin tykkään siinä mielessä neofolk-termistä, että se viittaa jonkinlaiseen uudistumiseen. Jos ajattelee suomalaista folkmusiikkia, niin sen parissa tulee kuitenkin aika harvoin sellasta uudistuvaa elämystä, että onpa hienosti toteutettu uudella tavalla joku vanha elementti. Se on jotenkin sellasta hirveen virastohenkistä musiikkia, tulee heti mieleen joku pelimannitaituri, joka osaa soittaa hanuria kuudellatoista eri tavalla, Ilmari sanoo.

Lue koko juttu Infernon numerosta 10/2011 (#92).