#97: Sonata Arctica – Vauhdikas keski-ikä

Sonata Arctica kääntää jälleen suuntaansa. Yhtye syöksyy uudella levyllään riemukkaan hard rockin pauloihin.

Teksti: Lauri Ylitalo Kuva: Terhi Ylimäinen

Tony Kakko istuu edessäni ravintola Ilveksen pöydässä. Kakko näyttää täsmälleen samalta kuin ensi kertaa tavatessamme. Siitä on 13 vuotta.

Sonata Arctica oli tekemässä ensimmäistä levyään, itse olin lähdössä opiskelemaan. Sillä aikaa kun seikkailin päämäärättömästi ammattikorkeasaaressa, Tonysta tuli menestynyt rockmuusikko.

Hänen yhtyeensä Sonata Arctica on julkaissut seitsemännen levynsä Stones Grow Her Namen. Tony on 37 ja lähestyy keski-ikää. Minä tulen vääjäämättä perästä. Nuoret lukijamme, voin kauhuksenne kertoa, että toisin kuin te, rock ei ole enää nuorta.

Miltä tuntuu olla ikäisesi mies?

– Aika leppoisalta, olen elämääni kohtalaisen tyytyväinen, Kakko hymähtää.

– Tässä iässä ei stressaa tyhjänpäiväisistä asioista. Ihmisten mielipiteet ja sanomiset eivät paina enää tällä iällä paskaakaan, tässä on kuitenkin sen verran rautaa takana. Ja suurin osa niistä, jotka arvostelee, on mua 30 vuotta nuorempia. Tai ainakin sellaisen kuvan ne antavat itsestään.

Kuten muutkin keski-ikäiset, Kakko tuntee olevansa hyvässä työkunnossa. Kokemusta työelämästä on ehtinyt kertyä, neljänkympin lähentyessä työsuhteet ovat usein vakiintuneita.

Niin Kakollakin. Hän on ollut 90-luvun lopulta päätoimisesti Sonata Arctica -yhtyeen laulaja. Se on nykymaailmassa poikkeuksellisen pitkä työsuhde, vaikka muusikkous täyttääkin enemmän yrittäjyyden kuin palkansaajuuden tunnusmerkkejä. Ja työ on Kakolle, kuten muillekin ikäisilleen, tärkeä elementti.

Kun kehityspsykologian tutkija Lea Pulkkinen haastatteli Lapsesta aikuiseksi -pitkittäistutkimukseensa 36-vuotaita miehiä, vastaajat asettivat työn edelle ainoastaan perheen. Näitä arvoja seurasivat harrastukset ja terveys.

Lähdetään perheestä. Sellainen Kakolla on, vaimo ja tytär. Heistä hän ei halua puhua julkisuudessa.

– Lapset saavat kasvaa vapaana isänsä painolastista. Valitkoot sitten itse, haluavatko tulla mukaan. Frank Zappahan nimesi jälkikasvunsa Moon Unitiksi ja vaikka miksi. Joku kysyi, että eivätkö lapset joudu koulussa ongelmiin hassujen nimien takia. Zappa vastasi, että jos ne jostakin joutuvat vaikeuksiin, se on sukunimi.

– Asia saattaa olla sama meidän ja kaikkien bändien lapsien kohdalla. Jos sukunimi viittaa bändiin, joka on jollain tavalla pinnalla, mainitaan lehdissä ja näkyy joskus jopa televisiossakin, niin kyllähän se herättää kuhinaa. Muistan itsekin, että kun jonkun kaverin setä soitti jossain humppabändissä, niin se oli heti sellainen tapaus että ”wow”. Ihan kuin isokin julkkis. Lapsen silmin maailma näyttää niin kovin erilaiselta.

Lue koko juttu Infernon numerosta 5/2012 (#97).