”On aika hullua, mitä termejä jotkut ovat keksineet musiikkimme kuvailemiseksi” – haastattelussa post-punk-tulokas Rope Sect

Surumielistä post-punkia soittava Rope Sect on erikoinen tapaus, joka kääntää vanhat tutut palikat kiinnostavaan järjestykseen. Tarttuvaa musiikkia tukee konsepti, joka puhuttelee symbolisuudellaan.

Ensimmäisen miniälppärinsä julkaissut Rope Sect pääsee iskemään täysin tyhjästä. Keitä te jätkät oikein olette ja mistä tulette?

– Olemme kolme kaveria Saksan pohjoisosasta. Sen kummempi informaatio meistä ei ole millään tavalla relevanttia, koska Rope Sect tulee määritellä ainoastaan musiikkinsa ja konseptinsa perusteella, bändistä vastataan.

Esikoisjulkaisunne nimi on Personae Ingratae. Mitä ajatte tittelillä takaa?

– Personae Ingratae tarkoittaa kutsumattomia tai epätoivottuja ihmisiä. Konseptimme kertoo karkeasti lahkosta, joka asuu eristyksessä keskellä metsää ja odottaa modernin maailman romahtamista. Kaikki ihmiset tämän lahkon ulkopuolella ovat näitä epätoivottuja persoonia.

– Toisaalta myös yhteiskunta leimaa sen ulkopuolella elävät tai siihen sopimattomat ihmiset hylkiöiksi ja jopa yrittää hankaloittaa heidän elämäänsä kaikilla tavoin. Näin ollen epätoivottuja ihmisiä löytyy molemmilta puolilta.

Musiikkianne lienee helpointa kutsua synkäksi post-punkiksi. Millainen taide on innoittanut teitä eniten?

– On aika hullua, mitä termejä jotkut ovat keksineet musiikkimme kuvailemiseksi, vaikka ymmärrän toki tarpeen genrettämiselle, koska bändejä ja tarjontaa on niin paljon. Miten olisi vaikka rock’n’rope?

– Beastmilk, vanha Pink Floyd ja ensimmäinen Pink Turns Blue -levy ovat jättäneet ehdottomasti jälkensä meihin. Onhan olemassa paljon musiikkia joka vaikuttaa, mutta vaikutuksen tajuaa vasta joskus vuosien kuluttua. Itse voin sanoa, että Bohren & der Club of Goren ja Tenhin äänimaisemat ovat inspiroineet minua vuosien ajan, mutta sitä ei kuule musiikistamme varmaan millään tavalla.

– Homma toimii samoin kirjallisuuden ja elokuvien kanssa, enkä osaa nimetä mitään selkeää vaikuttajaa, mutta Belá Tarrilla ja Ingmar Bergmanilla on ollut varmasti vaikutuksensa tekemisiimme – sekä tietoisesti että alitajuisesti.

Personae Ingratae on todella surumielinen ja paikoin jopa flegmaattinen julkaisu, mikä on tässä tapauksessa ainoastaan hyvästä. Mistä kaikki tämä ilottomuus kumpuaa?

– Aika yllättävää että sanot noin, koska Rope Sectin kappaleet ovat aika lähellä ”positiivisinta” kamaa, mitä olen koskaan kirjoittanut. Eihän musiikki ole missään nimessä iloista, mutta muutamat kappaleet ovat lähes tanssittavia ja aika suoraviivaisia, mikä on aika epätavallista tässä kontekstissa. Synkkyys löytyy lähinnä sanoituksista ja levyn kuvastosta.

– Tähtäimenämme oli kulkea uutta musiikillista polkua, jossa tarttuva musiikki kohtaa synkän konseptin. Kuolema korjaa lopulta meidät kaikki, mutta Köysilahko juhlistaa lopunaikoja tanssimalla kuilun reunalla, kun muut uppoavat lopulliseen tuhoonsa paniikin ja itsesäälin kourissa.

– Tarinan inspiraatiota ei ole hankala arvailla, pelkkä katsaus nykymeininkiin riittää. Moni asia täällä saa minut iloiseksi, mutta artistin näkökulmasta olen tuntenut aina vetoa elämän varjopuoleen. Teen mieluiten musiikkia aiheista, jotka koskettavat minua aidosti.

Julkaistu aiemmin Infernossa 7/2017.