Ihan aina ei tarvitse taapertaa death metalin alkulähteille, että vastaan tulee takuuvarman autenttista soonista mönjää. Cadaveric Incubatorin historia tosin ulottuu viime vuosikymmelle ja trion jäsenillä on kokemusta jo ensimmäisen polven kuolotouhuista. Kaikesta kuulee, että ryhmä ei vedä ruumiskärryjä hautuumaalta ensimmäistä kertaa.
Nykydeathiä kuunnellessa takaraivoon iskee usein kiusallinen tunne, että parhaimmistonkin kohdalla kyse on larppaamisesta. Jäljitellään soundia, tekstejä, estetiikkaa tai aikakautta. Tälläkin metodilla saadaan monesti aikaan tarpeeksi visvaista jälkeä. Sen elinkaari tuntuu vain lyhenevän kierrätyskierros toisensa jälkeen.
Tällaiseen pohdiskeluun ajaa Cadaveric Incubatorin toinen albumi, josta puuttuu mallintamisulottuvuus. Tämä on aitoa asiaa. Levyyn rakastumista helpottaa sekin, että biisit ovat viimeistä piirtoa myöten muotovalioita ja ajattomia. Koko levyn voisi siirtää vuoteen 1992 ja se olisi klassikko. Yhtä lailla se on sitä vuonna 2021.
Henkilökohtaisesti levystä tekee läheisen seikka, että nyt liikutaan omalla death metalin sydänalueellani. Yksioikoinen brutaalius on sulavan rullaavaa kuin Demigodin Slumber of Sullen Eyesilla ja murskaava louhinta kuin Entombedin Left Hand Pathilta. Sekaan omalla tatsilla hyppysellinen Carcassia, Xysmaa ja muita ysärilegendoja, ja Nightmare Necropolis juuttuu toistuvaan kuunteluun miettimättä.
Jos joskus on tarvetta Isi, mitä oli death metal? -konseptille, perinteitä vaalivan suomideath-soundin voi kuitata jo pelkällä Through the Flesh -kappaleella, jossa on suolistettu kaikki genren tehokeinot aukottoman esimerkillisesti.
Kun lisätään, että Frenzied Hatredin kirpeän soolon käy muiluttamassa Autopsyn Eric Cutler, voidaan namedroppaus ja muu sössötys lopettaa, iskeä Nightmare Necropolis uudestaan pesään ja antaa turskin ördäyksen viedä jälleen kerran mennessään.