Norjan muinaistarustoista sutta tarkoittavan nimensä lainannut ruotsalaisyhtye on tunnettu viikinkimetallin yhdistämisestä vuoroin kevyisiin ja raskaisiin elementteihin. Nyt kappaleet ovat pidempiä kuin aiemmin, ja myös albumin tunnelma on muuttunut parista edeltäjästään.
Yhtyeen viimeksi julkaisemaan nimikkolevyyn (2015) verrattuna hempeilyt on jätetty sivuosaan, mutta myöskään sitä edeltäneen Legions of the Northin (2013) kaltaisiin tuplabassarointeihin ei ole palattu. Vaikka nyt on panostettu enemmän viikinkivereen, esimerkiksi juomalaulutyylisestä Ett sista farvälistä ja albumin loppukaneetista Dödskvädetistä löytyy myös rauhallisempia folkviboja.
Vaikka albumi on yksittäisten kappaleiden kohdalla hyvinkin venytetty, tietty tarinankerrontataito on mukana ensisävelistä lähtien. Albumi tietää, minne haluaa edetä, eikä pysähdy liiaksi sivupoluille.
Pari kappaletta ei juurikaan jää mieleen, aiemmin mainitut kaksi sen sijaan suurestikin. Albumin pitäisikin luottaa siihen, että yksinkertainen on hypnoottisen kaunista.