Albumista ei jää mieleen juuri mitään – arviossa Kalmankantaja

Julkaistu Infernossa 1/2018.

26.05.2018
Kalmankantaja
Routamaa
Wolfspell

Ensiksi tilastollista faktaa: tämä hyvinkääläisyhtye on julkaissut uuden levynsä myötä kuuden vuoden olemassaolonsa aikana 11 kokopitkää ja nivaskan pienjulkaisuja. Näin hurja tahti ei voi olla herättämättä epäilyä materiaalin laadukkuudesta. Ikävä kyllä se osoittautuu monin paikoin aiheelliseksi. 

Kalmankantaja edustaa kaikessa koruttomuudessaan ja depressiossaan tyypillistä suomalaista black metalia. Kaikki tehdään niin oppikirjan mukaan kuin mahdollista. Tämä saa kuivakkaan raakunnan, monotonisten tremolokiertojen ja nakuttavien blastbeatien annin kuulostamaan aivan liian harmaalta ja yllätyksettömältä. Sama koskee yksioikoisen kliseisiä lyriikoita. 

Albumille on selvästi haettu eristäytyneisyyteen, luontoon ja kuolemaan liittyvää tunnelmakuvastoa. Tavoitteessa onnistutaan sikäli, että levyn atmosfääri pysyy varsin kylmänä ja raakana. Tämä ei kuitenkaan poista tosiasiaa, että kaavoihin kangistuneesta albumista ei jää mieleen juuri mitään. Pienehkön poikkeuksen tarjoaa albumin viimeinen kappale Sokean polku, johon on upotettu tunnelmallisemmin synkistelevää mielikuvitusta. 

Yhtyeellä on joka tapauksessa vielä paljon tekemistä, jotta sen sävellyksiin jaksaisi palata.

Lisää luettavaa