Saatekirjeeseen painettu teksti ”minimalistic riffs played at maximum volume” kuvastaa japanilaisen Borisin mentaliteettia hyvin. Harvapa bändin muusta tunnistaakaan kuin monumentaalisista, rintakehää tärisyttävistä riffeistään.
Vuonna 1992 perustetulta, Dearin biisinkirjoitusprosessin aikana hajoamisen partaalta nousseelta yhtyeeltä löytyy kokopitkiä parikymmentä kappaletta. Dear sijoittuu tällä listalla kenties hidastempoisimpien ja melankolisimpien joukkoon. Jo avauskappale D.O.W.N ryömittää siihen malliin, että pelko albumin mahdollisesta lyijykenkämäisyydestä on aiheellinen, mutta meininki onneksi ”piristyy” hieman levyn loppua kohden.
Borisin vahvuutena on ollut sen musiikillinen monipuolisuus. Se ei jämähdä pelkille drone doomin joutomaille, vaan lainailee vaikutteita rohkeasti ja genrerajoja kaihtamatta. Bändi voi vetää täysin uskottavasti jossain Black Sabbathin ja Venomin välitilassa rutisevaa törkyä tai hienostella kaikkein eleganteimman ambientin parissa, mikä kertoo paljon yhtyeen muuntautumiskyvystä.
Dear on bändin hartaimmille ystäville varmasti tervetullut albumi, mutta mistään mestariteoksesta on turha puhua. Vaikka yhtyettä määrittää musiikillinen monipuolisuus, uutuutta kuunnellessa toivoo, että se malttaisi keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan – ja tekisi sen mahdollisimman suoraviivaisesti ja hyvin.