Se on joskus pienestä kiinni. Malamujérin kärsivällisyydellä rakennettu progeen kallellaan oleva post-rock-maalailu on taidolla pensselöityä ja monesti nappaamaisillaan mukaansa. Mutta. Myaloalbumin soundit jäävät dynamiikaltaan niin vajaiksi, että bändin matkaan ei meinaa päästä millään. Ollaan kuitenkin sellaisen genren ytimessä, jossa tuotanto on vähintään yksittäisten instrumenttien veroinen osa-alue.
Saattaa kuulostaa turhalta nipottamiselta, mutta kun pinnassa olevat rummut jyräävät ujosti tunnelmaa kutovan kitaran alleen, paikoitellen tuntuu kuin kuuntelisi rumpujensoitto-opasta. Lättänäksi jäävää soundimaailmaa korostaa ponneton laulu, ja soiton akateemisuus arvottaa suorittamisen fiilistä tärkeämmäksi.
Kun esimerkiksi New Phase tavoittelee Kingston Wallin lennokkuutta, toimesta uupuu hulluus ja rentous. Kun trio kerrankin päästää itsensä jyräämään, panokset jäävät piippuun kontrastien ollessa liian loivia.
Malamujérin taitotasosta albumi kertoo oikeastaan aika vähän. Draamantajun ymmärtävä bändi voisi toki syventää kappaleidensa sävymaailmaa. Samalla se voisi lisätä hieman soiton raskaskätisyyttä. Tosin neljännen albumin kyseessä ollen bändi ehkä haluaakin menetellä juuri kuullun tavoin.