Biiseissä on tuttua ytyä ja imua, riffeissä tarttuvuutta ja soitannassa lihaisuutta – arviossa The Crown

Julkaistu Infernossa 3/2018.

The Crown
Cobra Speed Venom
Metal Blade

Ruotsissa päätettiin laittaa piste 1990-luvun loppupuolen surulliselle metallikompuroinnille. Pian Trollhättanista alkoi kuulua metallista kalketta, eikä se kantautunut Saabin tehtaalta. Crown of Thorns siellä kehitteli omaa näkemystään melodeathistä. 

Nimikiistan päätteeksi The Crowniksi lyhentynyt titteli enteili muutoksia myös musiikillisesti. Bändin metallikeitokseen oli sekoittunut mojova lasti death’n’rollia, ja lajin huipputuotos esiteltiin maailmalle vuonna 2000. 

Levy oli nimeltään Deathrace King. Yliaktiivinen melodeath/thrash/liekkihiharock-jamboree on edelleen maansa hienoimpia hevijulkaisuja ja määritti lopullisesti The Crownin suunnan. Kipakan kitaroinnin kiemuroita säestäneen Janne Saarenpään rumputyöskentely oli korviinpistävän ilmiömäistä. Mies oli kioskinsa takana kuin supermies, joka kykenee kaikkeen. Kumma kun ei lähtenyt lentoon. 

Viimeksi onnistuttiin Crowned in Terrorilla (2002). Silloin mikrofoniin sylki Tomas Lindberg ja albumi sai ekstra-annoksen ruutia. Sen jälkeen mentiin jotenkin väkisin vääntäen. Sitten vaihtui miehistö ja bändin nimikin Dobermannin kautta taas The Crowniksi. 

Pari levyä on hoitanut taas originaalisolisti Johan Lindstrand. Alkuperäisrevohkasta ovat mukana myös basisti Magnus Olsfelt ja kitarataituri Marko Tervonen. Pelikortit on saatu hirvittävän vaiheilun päätteeksi järjestykseen, ja Cobra Speed Venom – jolle voi jo myöntää vuoden levytittelin arvonimen – soi vapautuneen tiukasti. Harmikseni kannuja ei määrää enää Saarenpää vaan penkillä istuu Henrik Axelsson -niminen hahmo. Vaan kyllähän jolppi taonnan taitaa, jopa niin, ettei muutosta biografiaa tarkistamatta edes huomaa. 

The Crown on taas se snagarin arveluttavin nahkaan, hihamerkkeihin ja pulisonkeihin sonnustautunut öykkärilauma. Niinpä peililasien takaa voi huoletta huudella ”Iron King of Satan’s magic” -tyylisiä ajatelmia ja heilauttaa keskaria vahvistukseksi. Biiseissä on tuttua ytyä ja imua, riffeissä tarttuvuutta ja soitannassa lihaisuutta. Lindstrand esittelee taitojaan monipuolisesti. Välistä korvaan särähtävät Heath Ledgerin Jokeri-maneerit. Entäpä Destroyed by Madnessin Kreatorin Storming with Menacelle oppipoikamaisesti kumartavat fraseeraukset? Tiedätte kun kuulette. Mutta pienistä viis, vaikka pienissä tämä varmaan toimisi parhaiten. 

Tähän hetkeen tarvitaan juuri tämän energiatason julkaisua. Juice lauloi, että ”maaliskuussa tuuli kuivaa kyyneleen”. The Crown starttaa silloin veekasinsa ja nielaisee harventuneet tukat hulmuten moottoritien.