Aivan helvetin raskaasti pörisevä stoner/sludge taittuu edelleen Karhulan karvanaamoilta kuin tyhjää vain, mutta Skygods myös hengittää ihailtavan vapautuneesti. Ensimmäisen levyn tukahduttava tunkkaisuus on korvattu lyhyemmillä ja koukuttavammilla biiseillä, mikä on tässä tapauksessa ainoa oikea ratkaisu.
Skygods luo hauskan mielikuvan metrisessä lumihangessa tarpovasta Fu Manchusta. Vaikka pelissä on mukana ripaus korkealentoista psykedeliaa ja utuista trippailua, viimeistään Jaakko Heinosen raaka huutolaulu ja painava riffimyräkkä palauttavat kuulijan tiukasti takaisin maan pinnalle.
Skygods on tuju näyte keskinkertaisen The Descentin jälkeen. Tasapainoisesta kokonaisuudesta ei notkahduksia löydy, ja vaikka herkkäkorvaisempi kuulija saattaisi toivoa monipuolisuutta lauluun, keskivertoa ärjympi tulkinta sopii yhtyeen raavaaseen suomalaislinjaan paremmin kuin hyvin.