Tehdasmetallin jätillä on kauan odotetulla uutuudellaan kieli yhtä poskessa kuin ennenkin. Vihiä tästä saadaan heti, kun ilmoille kajahtaa albumin avausrepliikki: yhtyeen tunnetuimpaan hittiin viittaava lausahtelu on itsetietoisuudessaan oiva tapa laukaista yleisöä piinaava jännitys.
Levyn edetessä käykin selväksi, kuinka vähän sen takana oleva kuusikko on vuosikymmenen aikana muuttunut. Vaikka ilmiselvintä räävittömyyttä ja piinaavinta piiskaamista on hieman karsittu, varsinkin levyn alkumetrit tallotaan yhä melko suoraviivaisten sotamarssien tahtiin. Näistä mieleen jää eritoten Ausländer, joka lienee loppuvuoden katu-uskottavin bilebiisi. Jälkimmäiseltä puoliskolta löytyy sekä voimaballadeja muistuttavia vetoja että kaksi sovituksiltaan epätavallista ja myös keskenään erilaista tapausta: ensin on puhdasta kauhua edustava Puppe, sitten hauras rakkauslaulu Diamant.
Vaikka lätty tekee kierroksensa levysoittimessa huomaamattoman nopeasti, saksalaiskopla ei kykene nykyisellään aivan siihen tuhoavan tarttuvuuden ja typerryttävän eeppisyyden liuokseen, jolla se universumin aikoinaan lumosi. Draamantaju on yhä visusti tallella, mutta useista ideoista yksinkertaisesti uupuu se jokin, eikä toteutuksessakaan ole aina maltettu välttää oikoteitä. Täyden synninpäästön saa kuitenkin aina yhtä tuima ja herkkä Till Lindemann, jonka upeita tulkintoja ei voi kuin kehua.
Puutteistaan huolimatta Rammsteinin paluulevy osoittaa, että yhtyeen ansiot eivät rajoitu pelkkiin ulkomusiikillisiin spektaakkeleihin tai vanhoihin klassikoihin. Jos lisää ei enää tule, päätös levytysuralle on tätä myöten kunniakas.