Dynamiikantaju on kehittynyt ja ilmaisu monipuolistunut – arviossa Monolord

Bändi soittaa 25.10. Tampereen Olympiassa ja 26.10. Helsingin Nosturissa.

Monolord
No Comfort
Relapse

Monolord on ehtinyt julkaista reilussa viidessä vuodessa neljä albumia ja vaikuttanut olleen siinä sivussa jatkuvasti tien päällä. Toisella levyllään Vænirillä (2015) göteborgilaiset murjoivat riffiä ja trippailivat kosmisesti Yobin viitoittamalla tiellä. Rust (2017) siivosi psykedeliarönsyjä, mutta soi massiivisimmilla soundeilla kuin hieman nuhjuisemmat edeltäjänsä.

Nyt käsittelyssä olevalla Relapse-debyytillään Monolord korjaa hienovaraisesti kurssiaan. Kitara mouruaa jälleen kuin doomin eturivissä kuuluukin, ja matalat taajuudet toimivat tukevana perustana. Avaruuteen kurkotteleviin kohtiin on palattu, ja uutena elementtinä mukana on ilmaa.

No Comfortin avauskappale, miltei kymmenminuuttinen The Bastard Son, moukaroi Ufomammutin varhaiskatalogista lainaavalla riffillä, eikä kitaristi-laulaja Thomas Jägerin taka-alalle jätetty vaikerointi vähennä mielleyhtymiä. The Last Leaf on riffeineen ja leadeineen kuin Electric Wizardia, mutta karkaakin yllättäen melankoliseen ja ilmavaan tunnelmointiin. Albumin päättävä nimikkobiisi edustaa perinnedoomia eeppisine sooloineen ja dramaattisine tomifilleineen.

Monolord ei ole vieläkään psykedeelisen doomin omaperäisin yhtye, mutta bändi on löytänyt työkalupakkiinsa sen, millä erottua viime vuosien trendigenren tasapäisestä massasta. Ruotsalaisten dynamiikantaju on kehittynyt ja ilmaisu monipuolistunut. Monolord on hiffannut, ettei elämä voi olla pelkkää jurnutusta ja runttausta.