Vanhan Katatonian kaikuja on kanavoitu meilläkin albumeiksi lukuisia kertoja, mutta harvemmin surusävelet ovat kääntyneet ”suomeksi” niin jouhevasti kuin pitkäsoittodebytantti Counting Hoursin tapauksessa.
Vaikka ilmeisin vaikute mainittiin heti kärkeen, Counting Hoursin meno ei ole mitään kuiviin imeskellyn pussinuuskan imppaamista, vaan ”Ison K:n” käyttämiä kohtalokkaita kitara-ajoja kuullaan lopulta varsin säästeliäästi ja oikeissa paikoissa. Yleisemmin levy täyttyy tyylikkäästä melankolisesta raskasrockista, jota lienee turvallista kutsua kattotermin laajuuden uhallakin tunnelmametalliksi.
Tunnelmaa The Willillä tosiaan piisaa, ja tuntuu, että yhtye tavoittaa sillä saralla paljon enemmän kuin useimmat kollegoistaan. Vertaukset vaikkapa Anatheman mestarillisiin 1990-luvun levyihin eivät ole järjettömiä, joten senkin plantaasin ystävät kuivaavat Counting Hoursin tahtiin varmasti silmäkulmaansa.
Yhtye koostuu vanhoista apeusalan jermuista, joita on kuultu esimerkiksi Shape of Despairin, Rapturen ja The Chantin riveissä. Vaikka kokonaissuoritus on eheä, erikseen täytyy tampata solisti Ilpo Paaselan selkää. Miekkosen sävyjä ymmärtävä tulkinta luo yhtyeen sointiin sen viimeisen silauksen, kauniin varjon varjojen päälle.
The Will ei ole maailman omaperäisin levy, mutta omaperäisyys ei olekaan kunnon surkumetallin ystävän vaateista vankimpia. Riittää, että musiikki liikuttaa, ja sen tehtävän Counting Hours hoitaa vaivatta. Anteeksi päätöskliseeni, mutta minä aivan oikeasti odotan jatkoa innolla.