Ei palvo menneitä hikilaikut kainaloissa – arviossa The Riven

Julkaistu Infernossa 8/2019.

The Riven
The Riven
The Sign

Ruotsalaiset osaavat retrorokkailun, joten debyyttiään julkaisevan The Rivenin laadukkuus ei tule yllätyksenä. Vuosikymmenten taakse kurotteleva kiekko hyötyy myös napakasta 40 minuutin pituudesta ja tyylikkäästä kansitaiteesta.

Levyn parhaimmistoa edustaa mielenkiintoisesti nimetty Finnish Woods, jonka ilmava ja haikaileva tunnelmointi antaa musiikin sävykkäämmille elementeille hienosti tilaa. Kaipuu ja kauneus vaihtuvat loppupuolella hivenen kiivaampaan poljentoon, mutta tällöinkin rokkaus pidetään perin maltillisena.

Sama maltillisuus leimaa lopulta koko levyä. The Riven ei palvo menneitä hikilaikut kainaloissa, vaan vahvasti bluessävytteinen ja hienoisella psykedelialla silattu soundi ikään kuin leijuu riffistä ja kohtauksesta toiseen. Kitarasta unohdetaan säröt tämän tästä, ja soittimia ei niinkään puristeta vaan kosketellaan rakkaudella.

Ja mikäpä siinä! The Riven on nimittäin levy, joka kasvaa matkan varrella kummasti. Aluksi olin valmis lyttäämään sen lähinnä pastissien pastissina, läpitylsänä ja moneen kertaan kuultuna isompiensa perässä hölkkäävänä haahuiluna. Lisäkuuntelujen myötä bändin rauhallisempi ote pääsi kuitenkin viekoittelemaan. Nämä biisithän ovat oikeastaan aika hyviä!

Naiseutta bändissä edustava Totta Ekebergh on rivien kyvykkäintä laitaa. Äänessä on niin voimaa kuin sopivaa tummuutta, ja paikoin nainen osaa myös revitellä. Laulusta löytyvä sielu ja kappaleiden hienoinen savuisuus pelaavat hyvin yhteen, vaikkei tässä maailmoja sentään kaadella. Kokonaisuutena kuitenkin oikein hieno levytys.