Saksalais-amerikkalainen Them ihastutti kaksi vuotta sitten ilmestyneen Sweet Hollow -esikoisensa totaalisen huikealla King Diamond -palvonnalla, joka pieksi mestarin heikoimmat albumit House of Godin ja Give Me Your Soul… Pleasen mennen tullen. Lopulta levy nousi Kinkku-mittarilla jopa vahvan keskitason kärkikahinoihin.
Vähemmän yllättäen levyn seuraaja ei pysty täyttämään odotuksia. Vaan kun pettymystä oli osannut suomalaiseen tapaan odottaa, isku ei ole lopulta niinkään kova etenkään, kun levy osoittautuu intensiivisten kuuntelujen myötä aivan hyväksi.
Bändi on ilmiselvästi pyrkinyt tuomaan pääasiallisen säveltäjänsä, kitaristi Markus Ullrichin johdolla musiikkiinsa enemmän omaa ilmettä. Selvimmin tämä kuuluu KK Fossorin falseteissa, jotka on karsittu minimiin, ja kitaroinnissa, jossa ei enää pyritä mallintamaan lähes pakkomielteenomaisesti Andy LaRocquen mestarillisen tunnistettavaa tyyliä. Myös riffien aiempaa aggressiivisempi ote tekee peräeroa Kinkkuun, vaikka mainiosti toimivaa monipuolisuutta kuoro-osuuksineen päivineen löytyy edelleen.
Uusi albumi on kappalemäärältään ja kestoltaan lähes identtinen debyytin kanssa, mutta sen biisit eivät ole samalla tasolla ja 55 minuuttia tuntuukin aavistuksen ylimitoitetulta. Kiehtovan aavemaisilla melodioilla varustettuja osuuksia ei löydy entiseen malliin, eikä raivokkaampi yleisote pysty korvaamaan puutetta. Myös hunajaisia kertosäkeitä voisi kuulla enemmän, vaikka levyn tarina kulkee riittävän kiinnostavasti ilman suurempaa tarttuvuuttakin.
Ankaralla King Diamond -asteikolla Manor of the Se7en Gables asettuu 90-luvun loppupuoliskolla ilmestyneen The Spider’s Lullabye – The Graveyard – Voodoo -levykolmikon tietämille. Hyvä muttei loistava.