Rehellisyyden nimessä todettakoon, että voisin antaa 1978 perustetun Saint Vitusin uudelle levylle sata kirvestä jo pelkästään siksi, että se on ilmestynyt. Kyseessä on maailmankaikkeuden paras bändi, joka lapioi minusta helposti ulos kaikki mahdolliset tunneskaalat. Myönnänkin, että uutuuden korkkaaminen jännitti. Onko jälki eilisen päivällisen uudelleenlämmittelyä vai pääseekö levy jatkuvalle soittolistalleni?
Onneksi heti käy selväksi, että kyseessä on ykkösluokan comeback. Puhun paluusta siksi, että yhtyeen edellisestä, lopulta vähän pettymykseksi jääneestä Lillie: F-65 -albumista on jo seitsemän ja alkuperäissolisti Scott Reagersin edeltävästä Vitus-levystä Hallow’s Victimistä kokonaiset 34 vuotta.
Onnistumiseen tarvitaan monta asiaa. Levyllä on oltava riittävästi tunnistettavia elementtejä, jotta yhtye kuulostaa itseltään ja mieluiten vain itseltään. Samalla tarvitaan riittävästi uusia kikkoja ja äänimaailmoja, jotka yllättävät positiivisesti. Sen lisäksi biisien on tietenkin oltava kunnianhimoisesti sävellettyjä, jotta syntyy tunne uuden levyn kuuntelusta eikä vanhan suosikin pastissista. Kun vielä soundit ja kappalejärjestys ovat oikeissa asennoissa, ei voi kuin itkeä tirauttaa rakkaudesta tähän bändiin.
Aloittavassa Remainsissä kiteytyy koko Vitusin olemus. Molliriffi kiertää ja kaartaa, basso kiusoittelee, Dave Chandler vinguttaa ja raapii kitaraansa, rummut ovat pehmeänjämerät ja laulu on sydäntäsärkevää ja hurmaavan yrmeää. Reagersin persoonallinen ääni on vähintään yhtä hyvä kuin ennenkin. Hän tulkitsee kuin viimeistä päivää, kuin puristaisi jotain itsestään ulos. Eikä hän pelkästään laula, hän elää biisit läpi.
Levy on vaiherikas ja monipuolinen, ilmavat slovarit, melttoamiset ja doomailut vuorottelevat. Outoilevan ja hiippailevan City Park -välisoiton jälkeen tuleva Last Breath osuu klassiseen doomsuoneen, ja Reagersin suoritus on yksi levyn kohokohdista. Hour Glassissä kuullaan ensi kerran selkeitä bluesvaikutteita. Levyn päättävä ratkiseko ja vimmaisen punkahtava Useless vetää turpiin tavalla, joka asemoi papat sekä klassisen että modernin meisselin A-ryhmään.
Jännitteet rakentuvat tunnelmointien ja kohottelujen jälkeen toimivasti ja paikoin odottamattomillakin tavoilla. Chandler räkittää kitaraansa kuten vain hän osaa. Erityisesti ihailen hänen monipuolisia otteitaan, joilla hän saa menobiisitkin kuulostamaan erilaisilta valitusta tekniikasta riippuen. Henry Vasquezin rummut eivät lyö päälle vaan kumisevat doomhermoon pehmeästi, vankasti ja paikoin kekseliäästikin. ”Oikea” Vitus-basisti Mark Adams on valitettavasti sairautensa vuoksi sivussa, mutta tilalle pari vuotta sitten tullut Pat Bruders (Down, ex-Crowbar) hoitelee postia mallikkaasti ja ikiaikainen Vitus-rytmitys on onneksi varmaotteisesti tallella.