Mainittakoon heti kärkeen, että kaksi ja puoli pojoa on Stryperin kohdalla ihan ok, eikä kiekko ole millään tapaa huono. Hard rock -konkarin mittavaan tuotantoon ja sen totuttuun vaihtelevuuteen suhteutettuna piiiiitkän linjan kristillisen hevin sanansaattajan 13. albumi on vain yllätyksetön ja odotettua latteampi.
Vallan jyrkästi paiskineen edellislevyn God Damn Evilin (2018) hätkähdyttävän tomera ote taisi olla irtiotto, josta bändi palailee nyt kaavamaisempaan ilmaisuun. Fanien ei kannata silti huolestua, sillä kaikki Stryperille ominaiset jutut ovat kyllä läsnä.
Kitarariffit ovat tyrniä, soolot luikahtavat komeasti ja melodiat ovat vähintäänkin kohtuullisia. Rakenteiltaan biisit eivät yllätä enää missään kohdin, jos Stryperin tuotantoa on kuunnellut vähänkään. Hyvin tutut huudatuskohdat, tauot, riffienvaihdot ja lopetukset sun muut jutut tulevat justiinsa siinä, missä niiden odottaakin tulevan. Homma on jo siinä määrin ennakoitavaa, että sen panee ihan merkille.
Myös biisien tasapäisyys hämmentää. Tempo-osastolla on sentään pientä vaihtelua, mutta kun keskitempoista hard rock -sivakointia ovat särmittäneet aiemmin yhtäältä äärijuustoiset balladit ja toisaalta kipakammat hevirytistykset, nyt vaihtelu on vähäistä. Levyn ainoa etäisesti slovariksi miellettävä kappale This I Pray on lähinnä puoliakustista hard rockia Bon Jovin tyyliin. Kipakammaksi kasvavat vain hiukan keskitemposta reipastuva Middle Finger Messiah ja astetta raskaammin möyrivä Divider. Dynamiikan erot ovat kuitenkin varsin pieniä, eikä klikkiraidalla ole tarvinnut naputella tempoon isoja muutoksia.
Liki nelikymppinen bändi on ihan väkevässä kunnossa ja tuntuu tekevän asiaansa edelleen tunteella. Brändinmukaiset keltaraitansa hengityssuojaimiin siirtänyt nelikko saarnaa kuitenkin tällä kertaa käännytetyille.