Weedeater
Goliathan
Season of Mist
Pian parikymppinen ruohosludgetrio Pohjois-Carolinasta on tuutannut aiemmilla levyillään mummon ketoon kutakuinkin 6-0. Erityisesti olen pitänyt laulaja-basisti Dixien härskistä tyylistä temputtaa keikalla pullo kirkasta ja loihtia niin kurkustaan kuin soittimestaan juuri sopivan kaamean elähtänyttä koukkua. Edeltävät levyt, erityisesti Jason… the Dragon (2011) ovat jatkuvassa kuuntelussani, ja odotukset tälle viidennelle olivat korkealla.
Vaan pieleen meni. Rähjäinen pörinä on kyllä kohdallaan ja tyyli periaatteessa kunnossa. Soundit ovat kuitenkin oudon viiltävät ja rummut hakkaavat. Päällimmäisenä on tunne, että jokin pidättelee bändiä, rökitys ei syty. Biisit ovat kuin eilisten jämien lämmittelyä, ookoota muttei keulintaan kutsuvaa. Ja Battered & Friedin kaltainen banjobluessailu lähinnä ärsyttää.
Vasta puolivälin muhkean Claw of the Slothin järkäleriffien, Dixien onnistuneen kapisen raakkumisen ja stonerväliosan kohdalla levy alkaa sykkiä. Tämä ja perään tuleva stonerpunk Bully ovat ainoat biisit, joiden kohdalla nyrkki nousee ilmaan, niska nykii ja voluminamiskuudeli vääntyy yliasentoon.