Oululaisesta Antipopesta ei osaa sanoa, onko se lintu vai kala. Vuonna 2004 progressiivisena black metal -bändinä aloittanut poppoo on sittemmin kokeillut siipiään esimerkiksi progen, alternativen ja perinteikkään hevimetallin parissa. Yhtyeen kuudes levy on kummallinen sekoitus mainittuja ja monia muita genreilmentymiä.
Kameleontin lailla väriä vaihtava raskas musisointi kuulostaa runsaalta hyvässä ja pahassa. Melodiarikas ja älyvapaa, vahvasti Iron Maidenistä muistuttava perinnehevaus lyö yhtenä keskeisimpänä lajina tyylikkyyttä pöytään. Sen sijaan esimerkiksi progella ja äärimetallilla leikittely näyttäytyy monilta osin vaivaannuttavan nurinkurisena ja hahmottomana.
Levyllä on keskiaikaisiin ristiretkiin pohjaava konsepti, jota laulaja Mikko Myllykangas tulkitsee sopivasti venyvällä dramatiikalla. Sävellykset genresekoitteineen eivät kuitenkaan järjesty aina luonnollisen kuuloisesti, vaan jäävät eksyneen tajunnanvirran tasolle.
Levystä kuulee, että sen takana on osaava porukka, jolla välähtelee hyviä ideoita. Jatkossa bändille saattaisi kuitenkin sopia ilmaisun keskittäminen johonkin tiettyyn suuntaan. Nyt yritetään ampua vähän kaikkialle osumatta kunnolla mihinkään.