Jonkinasteista arvostusta synkemmän metallin kartastossa herättänyt saksalaisbändi on julkaissut levyjä tasaisesti joka toinen vuosi. Neljännellä pitkäsoitollaan yhtye jatkaa atmosfääristä black metalia, crustia ja sludgea sekoittelevalla linjalla.
Jos bändin edellinen albumi Aeon Unveils the Thrones of Decay (2014) aiheutti jopa kylmää väreilyä, nyt ei ylletä ihan samaan sielukkuuteen. Ilmaisussa on vieläkin aimo annos maailmantuskaa, repivää epätoivoa ja armotonta viiltävyyttä, muttei niin tehokkaasti ammuttuna. Pienoinen epäyhtenäisyys ja paikallaan polkevuus pääsevät vaivaamaan aika ajoin.
Levyllä on ohkaisempi äänimaailma sekä aiempaa enemmän keveämpiä osuuksia, koskettimia ja demppauksia. Nämä tuovat palettiin ihan toimivaa lisää, mutta niiden ajoitusta ja sopivuutta kappaleosuuksiin olisi voinut miettiä enemmän. Nyt ne toimivat enemmänkin muusta materiaalista irrallisena elementtinä.