Kun syksy pistää yhä synkempää sävyä väripalettiin, ei riitä että tuijottelee kenkiinsä. Niitä pitää toljottaa kirkuen.
Onneksi korvanappeihin toistuu sopivaa musiikkia. Tämän syksyn lehdet ravistellaan ranskalaisvoimin.
Neige ja Winterhalter, Lumi ja Talvenseisaus, ovat olleet Alcestin luova kaksikko vuoden 2010 Écailles de Lunesta lähtien. Duo on oivassa luovassa iskussa, sillä myös kolmen vuoden takainen Kodama oli kerrassaan erinomainen post-black-levy. Tai miksi tätä tyylisuuntaa nyt haluaakaan kutsua. Villatakkimiesten makuuhuoneblackiksi?
Oli miten vain, Alcest hallitsee linnunradanmittaisen tunnelmoinnin suvereenisti. Siis juuri sen blackmetallisesta perinnöstä lainaavaan musiikillisen kirskunnan, joka taiotaan kuin Midaan kosketuksesta goottirokkaavan tarttuviksi säveliksi.
Aina näin ei ole ollut. Bändi on rakentanut tätä ennen viisi kunnianhimoista kokonaisuutta, mutta kaikilla niistä tylsää pateettisuutta ei onnistuttu välttämään. Nyt kun tärkeimmät vaikuttajat uskalletaan tuoda osaksi ilmaisua, lopputulos on yhtä aikaa keveä, melankolinen ja tyhjyyteen tuijotuttavan synkkä. Tiedättehän sen lokakuun lopun lohduttoman hetken, jolloin viimeinen ruskan lehti tippuu ja naakat istahtavat hallapeltojen yllä nuokkuville sähkölinjoille.