Helvetillisen raskas ja säälimätön – arviossa Soulburn

Julkaistu Infernossa 10/2020.

SOULBURN
Noa's D'ark
CENTURY MEDIA

Asphyxin raunioista vuonna 1996 noussut Soulburn oli alkuvuosinaan periaatteessa Asphyx eri nimellä. Miehistössä vaikuttaneet Eric Daniels, Bob Bagchus ja Wannes Gubbels olivat kaikki tuttuja naamoja hollantilaisen kuristuspartion riveistä. Debyyttipitkä Feeding on Angels (1998) on yhä aivan loistavaa mustalla sävytettyä kuoloruhjontaa Asphyxin Last One on Earthin (1992) hengessä.

Pitkäksi venähtänyt levytystauko palautti bändin studion uumeniin vasta 2014. Nykyään vanhasta miehistöstä on mukana enää kitaristi Daniels, joka ei vaikuta enää (vuonna 2007 jälleen kerran palanneessa) Asphyxissä. Soulburnin neljäs pitkäsoitto onkin itsenäisen ja täysin omilla piikeillään tökkivän bändin teos.

Soundista löytää toki yhä yhtäläisyyksiä Danielsin vanhan pääbändin tekemisiin. Itse asiassa tällä kertaa niitä voi bongailla jopa enemmän kuin parilta aiemmalta pitkäsoitolta. Noa’s D’ark on helvetillisen raskas ja säälimätön sekoitelma black metalin kirskuvampaa julmuutta, deathin raskautta ja turpaanvetoa sekä doomin hitaammin alistavaa lanausta.

Luvalla sanoen varsin köpösti kannutelleen Bob Bagchusin poistuminen riveistä on muuttanut bändin soundia virkeämpään suuntaan. Kaikki kunnia Bagchusin pitkälle työlle alkukantaisen kuoleman parissa, mutta äijän kivirekimäinen ja vaappuva soitto tahtoi aina pidätellä vähänkään nopeampien osuuksien voimaa.

Uusi pannumies Marc Verhaar sen sijaan on jämäkkä ja tiukasti hakkaava mies. Ote sinänsä on melko simppeli ja vanhoja legendoja kunnioittava, eli näiltäkään osin tyyliä ei ole remontoitu, mutta yleisilmeen viipaloinnissa on entistä jämerämpi tuntu.

Danielsin tarttuvimmat riffit ovat jääneet 1990-luvulle, siitä ei pääse mihinkään, mutta vanhan jäärän näpeistä irtoaa yhä varsin vetoavaa väkivaltamelankoliaa. Myös välit vanhoihin kamuihin ovat ilmeisen lämpimät, kuten Asphyx-solisti Martin van Drunenin vierailu osoittaa.