The Temple
Forevermourn
I Hate
The Templen laulaja-basisti Isä Alexia ja tämän kolmea apupappia voisi syyttää korkeintaan kateudesta ja laiskuudesta, jos pitäisi valita seitsemästä kuolemansynnistä, mutta sekin olisi varsin kohtuutonta. Ensimmäinen täysmittainen liturgiansa seuraa silti liiankin nöyrästi ilmeisten esikuviensa oppeja ja päästää saarnaajansa liian helpolla. Ja koska heikkoudet ja paheet ovat osa ihmisyyttä, näidenkin hengenmiesten olisi syytä tutustua tarkemmin vähintäänkin synneistä pienimpään eli himoon.
Forevermournin pahin ongelma on sen kiihkeyden puute. Papiston itselleen asettama vaatimustaso on sen verran matalalla ja peruskantimissa, että bändin tiuhaan tarvottuja polkuja orjallisesti seuraava klassinen doom metal kuulostaa hyvin hengettömältä. Musiikkityylin tärkeimmät tekijät, eeppisyys ja kaihoisuus, ovatkin esillä vain kalpeina häivähdyksinä, eikä seurakunnalla ole syytä ylistyshuutoihin. Hengellisten johtajien olisikin syytä hoilata hoosiannaa entistä kovempaa, mikäli mielivät pelastautua ennen seuraavan albumin julkaisua.
The Temple tietää kyllä mistä saarnata, mutta miten, se on vielä lapsenkengissä. Tästä on turha syyttää heikkouskoisia, sillä doom metalissa jos missä tuomiopäivän pasuunoiden tulee pauhata mahtipontisina, päät kohti taivaita pakottaen, jotta edes jonkinlainen musiikillinen hurmos olisi saavutettavissa.