Suomen suurimman ja kauneimman doom death -bändin uutuuslevy on aina tapaus jo itsessään. Yhtye on tulkinnut luojansa Juha Raivion johdolla yli 20 vuotta surun, menetyksen ja epätoivon tunteita mitä katkeransuloisimmilla ja ravisuttavimmilla tavoilla. Ja voi jestas, kuinka henkeäsalpaavaa myllerrystä bändin kahdeksas pitkäsoitto sisältää.
Levyltä löytyvät yhtyeen kaikki terävimmät, syvällisimmät ja mahtipontisimmat piirteet. Kaihoisan, traagisen ja raivoisan välillä virtaava atmosfääri on tuttua, mutta katsannollisesti seistään jälleen jonkin uuden edessä. Runsas kaunis valo kajahtelee eteeristen harmonioiden muodossa vain kietoutuakseen painavasti vellovan tuomion syleilyyn. Ääripäiden törmäily vaikuttaa voimallisemmalta kuin ehkä milloinkaan bändin historiassa.
Jokainen dramaattinen sävellys lyriikoineen tuntuu erittäin puhdistavalta ja dynaamiselta, eikä levyltä muuttaisi juuri mitään. Valtavimmat tunnekuohut aiheuttavat silti häikäisevän laaja-alaisesti tunnelmoiva Enemy ja tulisieluisesti viiltävä päätöskappale This House Has No Name, jonka aikana tulee miltei itku.
Tätä lajia ei tee paremmin oikeastaan kukaan. Levy on täydet pisteensä ansainnut.