Elämänmyönteisen kirkasotsaista melodista progeheavyä veivaava tamperelaistrio ei keksi mitään radikaalisti uutta, mutta hoitaa hommansa esimerkillisen vaivattomaan ja sulavaan tapaan. Biiseissä on kosolti ideaa ja hyvää meininkiä, ja lopputuloksesta huokuu tekemisen ilo. Aurinkoa on mukavasti, mutta bändi rysäyttää myös mättövaihdetta silmään aika hanakasti. Rytinässäkin säilyy silti hyvä fiilis.
Vaikka yhtye pysyy etäällä sirkustelusta, tanakasti ja taiten hoidettujen otteiden seassa lymyää myös vahva leikkisyys. Vaikka hittihakuisuus tai venkoilu ei ole samaa kaliiberia, Joviacin touhusta tulee paikkapaikoin mieleen jenkkibändi Incubus. Eikä tämä ole moite. Progressiivisesta ja taitavasti esitetystä musiikista voi tehdä myös sulavaa ja mieltäylentävää.
Joviacin kakkosalbumi on vahva näyttö osaamisesta paitsi tulkinnan ja säveltämisen saralla myös tuotannollisesti. Laadukkaasta monipuolisuudestaan huolimatta sille kaipaisi lähinnä hiukan lisää särmää, sillä hiukan sisäsiistiksi kallistuva ilmaisu voisi hyötyä pienestä räyhäämisestä. Erittäin hyvä näinkin!