Rangerin kipakasti paukkuva pääkallohevi ei sytyttänyt täysin Where Evil Dwells -debyytillä, mutta nyt piikivi kipinöi jo kovasti. Vauhti on armoton eikä energiassa säästellä. Meno on hulvatonta kohkaamista, liki silmitöntä kaahaamista – ja sen takia loistavaa.
Rangerin paras juttu on, että liki sen kaikki biisit vedetään niin täysillä kuin pystyy. Jokaisen kappaleen loppuvaiheessa voi kuvitella joka jampan olevan täysin hapoilla. Vallalla on tuntu, että joku näistä verrattomista varsilenkkariherroista päätyy kesken biisin, minä hetkenä hyvänsä, totaalisen ylikierroksille.
Vaikka musiikki on suorastaan armotonta takomista, riekuntaa ja rappaamista, siinä on tolkkua. Autenttisesti 30 vuoden takaiselta kuulostava raaka tykitys vaikuttaa tarkkaan hahmotetulta – olkoonkin, että koko ajan tuntuu kuin yhtye joutuisi myös pidättelemään, ettei sinkoile seinille. Läsnä on vaaran tuntu, eli levy on taltioitu juuri kuten pitääkin. Mopo pysyy käsissä, vaikka meininki on alusta loppuun melkoista surmanajoa.
Levyn kahdeksan varsinaista kappaletta (kymppiin raitamäärän täydentävät intro ja välisoitto) ovat kuin yläasteen ADHD:llä siunattujen varsilenkkarihylkiöiden todellisen intohimon taidonnäytteitä. Riffeissä on niukalti tarttuvuutta, koska kitarakuviot ovat pääasiassa helvetillisen nopeata sahausta ja pikkausta. Mihinkään mosh parteihin ei riitä aika tai kiinnostus. Kiire on.
Solisti Dimi Pontiacin ulosanti ei sekään varsinaisesti kutsu hyräilemään mukanaan. Mies paukuttaa pikavauhtia syljetyt, lähinnä ”siisteistä” sanapareista koostetut lyriikat (”riding through flames, burning leather” ja ”living on the edge, atomic attack”) ehdalla hevirähinällä. Vähän väliä, aivan yllättäen, kajahtaa tärykalvoja viiltävä huuto, jonka voimasta ikkunat särkyvät ja juuri laskeutuneet kivekset vetäytyvät turvaan.
Retrotouhuun voi toki suhtautua myös penseästi, se kun lähinnä toisintaa pintapuolisesti NWoBHM-vaikutteista proto-thrashiä. Silti hommassa on niin paljon jujua ja iskevyyttä, että se toimii. Jos ei ole ollut varma, onko mukana liikaa virnuilevaa parodia-aspektia, viimeistään nyt käy selväksi, että Ranger tekee hommaa täydellä sydämellä. On rototomit ja viikset, ja kaikkien biisien otsikot voisivat olla hevibändien nimiä.
Vaikka bändi keulii kaasu täysille hirtettynä kaikilla osa-alueilla, se ymmärtää silti antaa pienen hengähdystauon melodioiden muodossa. Ne manifestoituvat kitaraliideissä, jotka kulkevat perin maideniaanisissa sfääreissä. Komeita harmonioita tarjoillaan avokätisesti, mutta niiden kanssa ei hekumoida turhaan: levyn hitaimmassa ja sävykkäimmässä kappaleessa, d-beatillä takovassa Without Warningissa, tuplakitarointi-osio katkeaa kesken kuin seinään väistyäkseen supernopean bassaritykityksen ja armottoman sahauksen tieltä. Tämä kuvaa levyä hyvin: liike on tärkeintä.
En tiedä, kuinka monen levyn ajan Ranger voi jatkaa Iron Maidenin, Venomin ja Motörheadin alkuvaiheita kiljukännin yliampuvalla hybriksellä kiehuvaa rytyytystään uskottavasti. Eivät ne farkkuliivisankaritkaan tehneet aikoinaan montaa levyä samaa rymistelyä. Paitsi Destruction. Ja Sodom. Ja Tankard. Ja… ehkä Ranger.