Ikoniksi ikonin kylkeen – arviossa Paradise Lost

Julkaistu Infernossa 10/2023.

15.12.2023
PARADISE LOST
Icon 30
OMAKUSTANNE

Kanta uudelleenäänitettyihin levyihin on yleisesti ottaen syytä pitää kriittisenä. Harvassa ovat ne albumit, jotka ovat kostuneet uusiokäsittelystä mitään positiivista, niiden kuulijoista nyt puhumattakaan. Alkuperäinen on aina alkuperäinen. Aikansa kuva, kuten toistuvasti kuulee todettavan.

Paradise Lostin legendaarisen Iconin suhteen ajatuksia höllentää ainakin kolme asiaa.

Ensinnäkin vanhat, orkkisrumpali Matthew Archerin enemmän tai vähemmän puukätisesti paukuttamat Lost-biisit kuulostivat ihanaisen tiukoilta At the Mill -pandemialivellä. Se sai tavallaan janoamaan lisää.

Toisekseen Icon 30:n taustalla on Jaime Gomez Arellano. Viimeksi hienolla Hexvessel-uutuudella teräviä kannuksiaan esitellyt kolumbialainen teki loistotyötä miksatessaan Mayhemin Grand Declaration of Warin uuden version. Kyseinen teos ei vie mitään pois alkuperäiseltä vaan istuu vaivatta sen viereen levyhyllyyn.

Ja sitten on vielä se seikka, että yksi uusioinnin pontimista oli saattaa Music for Nationsin alkujaan julkaiseman Iconin oikeudet jollain tapaa yhtyeen haltuun. Kukapa moisen päälle nyt voisi sylkeä.

Eikä tarvitsekaan, sillä hyväksyvä nyökyttely alkaa ensisoittelulla.

Äänimaisema keskittyy kaiutinkuuntelussa hyvin ja vaikutelma on rutkasti alkuperäistä iskevämpi. Tämä ei tarkoita, että tuotannossa olisi menty mitenkään modernius saati ahtaminen edellä. Luonnonmukaisuuden ystävä Arellano on löytänyt toimivan tasapainon menneen ja nykyisen väliltä. Ymmärrän silti senkin, jos joku olisi kaivannut tuhdimpaa esillepanoa.

Soundimaailmaa enemmän mielenkiinto kohdistuu siihen, miten hyvin Nick Holmes laulaa – ja vieläpä samaan tyyliin kuin 30 vuotta aiemmin. Hän kuulostaa tasan tarkkaan kokeneemmalta, varmemmalta ja ammattimaisemmalta versiolta nuoresta itsestään. Suoritus on mahtitasoa.

Soittopuoli on sitä mitä pitää, kokeneiden repojen hommaa. Gregor Mackintosh toistaa ihanat liidikitarakuvionsa varsin uskollisesti alkuperäisiä uomia mukaillen, ja hyvä niin, onhan miehen originaali Icon-työ unohtumatonta. Aaron Aedyn komppikitarointi nyt ei voi mitään muuta ollakaan kuin priimaa. Vieressä Steve Edmondsonin basso muljauttelee ja rupluttaa nautinnollisesti.

Kolmenkymmenen vuoden takaa on vaihtunut vain rumpali. Olisi ollut mahtavaa kuulla bändissä 2016–2022 vaikuttaneen Waltteri Väyrysen paukuttavan nämäkin raidat, mutta hyvin seuraajansa Guido Montanarinikin kapuloi.

Yhdessäkään kappaleessa ei epäonnistuta, vaikka esimerkiksi rakastamani Christendomin kasarihenkinen virvelisoundi tuntui ”tehostettuna” alkuun liiankin härskiltä. Eniten uudelleenrakentamisesta hyötyy True Belief, ehkäpä siksi, että se on korvissani alkuperäisen Iconin kulunein kipale. Voi hitto, miten Mackintoshin ja Holmesin yhteispeli iskikään sieluun biisin ensikuuntelulla! Valloilleen levinnyt ajatus oli seuraava: tässä ei tehdä yhtään mitään väärin.

Icon 30:n kuunteleminen tuntuu pyöritys pyöritykseltä luonnollisemmalta, ja saattaa hyvin olla, ettei levy jää pelkäksi kuriositeetiksi. Joka tapauksessa se muistuttaa pistämättömästi, kuinka komeita kappaleita kanta-Icon sisälsi ja miten hieno bändi Paradise Lost onkaan. Jo se riittää hyllypaikkaan.

Lisää luettavaa