Ilmabassottelu on väistämätöntä – arviossa Musta Risti

Julkaistu Infernossa 11/2018.

Musta Risti
Musta Risti
Svart

Kuulin lahtelaista Mustaa Ristiä ensi kerran vuonna 2014, jolloin Ikuinen trippi -biisi keinui suoraan päähäni ja jäi sinne ihanasti. Sen jälkeinen tuotanto ei harmikseni yltänyt aivan samoihin tunnelatauksiin, mutta nyt mennään taas!

Tuore kokopitkä sekoittaa perinnedoomia, fuzzia, rock’n’rollia, punkkia ja jotain outoa tappajajylhistelyä. Riffit ovat jöötejä, vuoroin laahaavia ja vimmaisen ketteriä. Soundit ovat ensiluokkaisen viheliäiset ja tyyliin sopivat.

Alkuraita Peto roiskaisee hemoglobiinit seinälle romuautorokkivaihteen bassolla ja Einarin hyvällä falsettikoukulla. Kelmeät silmät pöristelee avaruusdoomiotteella päätyen maaniseen kepittelyyn. Tuhkaviitta hyppää suoraan liikkuvaan junaan, kun taas Moottoriritarin tempo ja bensadoomhaju on kenties se vastustamattomin.

Vaikka Laivue saintvitustelee ja Kaaoksen lapset spiritusmortistelee alkuriffeissään, Musta Risti kuulostaa lopulta vain itseltään. Laulu toimii suomeksi luontevasti, ja makaaberit sanoitukset ovat ruumiskasoineen raikkaan omanlaiset. Pieni urputus irtoaa hieman ennalta arvattavista laulumelodioista, mutta menköön sekin tavaramerkin piikkiin.

Rytminvaihdoksista ja muuveista huolimatta tekokikkailu on jätetty minimiin ja perusjöpötys on uskottavaa. Bändi on tasapainossa, eikä missään vuoda. En tiedä, onko Musta Risti lintu vai kala, mutta ilmabassottelu on väistämätöntä ja baari alkaa kiinnostaa keikkakalenteria läpräten.