Yksi viime vuoden odotetuimmista black metal -levyistä ilmestyi vasta aivan sen lopulla. Vaikka Marduk-sivuprojektiksi mielletty Funeral Mist on julkaissut tasaisen laadukkaita levyjä aina vuoden 2003 Salvation-esikoisestaan asti, en täysin ymmärrä bändin osakseen saamaa suitsutusta. Hyvä? Kyllä! Erinomainen? Enpä tiedä.
Siinä missä debyytti tai vaikkapa edellislevy Hekatomb (2018) latasi tempovyöryn ohella sisuksiinsa hyviä riffejä ja toimivia biisejä, Deiformin kohdalla meno on epätasaisempaa.
Parhaimmillaan levy on mainio ja koukuttava. Hienoimmat kohdat luovat kovia odotuksia, joita kokonaisuus ei lunasta. Deiform on kuin tilkkutäkki. Mikä on alussa ritualistista tunnelmointia, on lopussa kuin ampiainen tulitikkurasiassa. Välillä äänessä ovat lapset, välillä tilkkeenä kuullaan tusinariffejä. Deiform on kuin kaksisuuntainen mielialahäiriö black metalin kuteissa.
Levy ei kanna intensiivisistä hetkistään huolimatta täysillä maaliin, vaan nuupahtaa kesken kaiken. Sama koskee soundeja ja laulusuorituksia, jotka tuntuvat loppuunpalaneilta, eivät hyviltä. Tästä tahtoisi tykätä enemmän, mutta minkäs teet, kun ei iske täysillä.