Oijoi, nyt on vaikea uskoa, ettei tämä kiekko ole kadonnutta kotimaista ’91-dödöä! Ja mikäpä sen mukavampaa kuin riemastua vuoden 2020 standardien mukaisesti aika paskasoundisesta, mutta silti selkeästä ja rupisella nyrkillä aivan oikealla tavalla iskevästä myllytyksestä!
Pahvilaatikkorummut napsuvat kuivasti mutta perin imakasti, ja kielisoittimet levittävät niiden päälle liiskaavaa jyrää pääasiassa sointuja räimien tai reippaasti sahaten. Myös ördä niin sanotusti lähtee. Kokeneista soittajista koostuvan pitkäsoittodebytantin otteet ovat äärimmäisen perinteikkäällä tavalla oivassa jamassa, ja hehkutusta ansaitsee myös tasalaatuinen biisimateriaali.
Jo ensikappale Erida Evokenilla bändi liikehtii ennakkoluulottomasti mureasta riffijunttaamisesta topakasti puksuttavaan blastaukseen ja hitaammin mörssäävään louhintaan, tuplabassarinaputusta unohtamatta. Myös jatkossa riittää vaihtelua eikä sävyjä tarvitse etsiä mikroskoopilla, joten homma ei mene tippaakaan tunkkaiseksi.
Bändi vaikuttaa löytäneen sen hehkuvaa mätää valuvan suonen, josta teini-ikäiset Demigod- ja miksei Cartilage-jantteritkin onnistuivat uuttamaan aikoinaan luontevan yllätyksellisellä tavalla mestarillista jälkeä.
Pari pienjulkaisua duona tehnyt bändi tuntuu nousseen trioksi täydennyttyään hyvältä loistavalle tasolle. Jämäkästi keulivan vanhan liiton kuolovihmonnan ystävien suuntaan lähteekin erittäin lämmin tsekkaussuositus.