Jaksaminen loppuu lupaavan alun jälkeen – arviossa Memoriam

Julkaistu Infernossa 3/2021.

Memoriam
To the End
REAPER

Reippaalla tahdilla uusia levyjä suoltanut Memoriam tuntuu luottavan itseensä. Lupaavan debyytin jälkeinen kakkoslevy oli tosin melkoista bulkkia ja pettymys. Kolmosalbumi lupasi parempaa, ja tämä neljäs tuntuisi tarjoavan takuumureaa mätkettä sellaisen ystäville.

Bolt Throwerin äänenä tunnettu Karl Willets on iskussa, karjunnassa eivät kilometrit kuulu. Andrew Whalen rummuissa korvannut Spikey T. Smith ei ole eilisen teeren poikia hänkään, mikä kuuluu tarkassa ja eläväisen rullaavassa soitossa. Soundit ovat onnistuneet, selkeät ja raskaat. Balanssi on hyvin kohdillaan.

Jotkin ideat ja kitarajutut kuulostavat vähän kevyen oloisesti väsätyiltä, mutta kun koko bändi lähtee jyräämään täydellä voimallaan, moinen tunne häipyy. Jälki on paikoin hyvinkin vakuuttavaa Memoriamin puskiessa päälle kuin se kuuluisa panssaridivisioona.

Mutta sitten tapahtuu jotain. Levyn loppupuolella panssaridivisioona unohtuu kaljalle tai tupakkitauolle. Lepsut, välillä vähän omituisetkin riffit valtaavat alaa ja biiseistä häviää jännite lähes täysin. Tähän To the End kompastuu.

Musiikissa elää toki Bolt Throwerin perintö, mutta yhä vähemmässä määrin ja Memoriam seisoo sinänsä tukevasti omilla jaloillaan. Vaikka suuri osa materiaalista on tutun turvallista keskitempoisesti jyräävää death metalia, esimerkiksi Each Step One Closer to the Grave on oikeastaan jo ihan doomia ja Mass Psychosis menee yllättäen Godfleshille kylään. Tässä kohtaa tuulen suunta muuttuu ja biisit alkavat olla epämääräistä sillisalaattia. Ikään kuin nelikolta olisi loppunut tyystin jaksaminen ja järkevät sovitusideat.

Harmi, sillä alku oli hyvinkin lupaava ja viidestä ensimmäisestä biisistä tehty miniälppäri olisi todella kova. Nyt kokonaisuus jää epätasaiseksi ja valitettavan hailakaksi.