Muhkea. Siinä laatusana, joka sivakoi mielen halki ensimmäisenä, kun kotimaisen The Holyn ensialbumi vyöryy ulos kaiutinkaapeista.
Daughter ei ole välttämättä Infernon lukijoiden peruseinestä, mutta albumi sisältää sen verran syviä tuntoja ja alakulotettuja säveliä, että voisin hyvin kuvitella sen annin uppoavan myös raskaamman musiikin kuluttajalle.
The Holy levittää suurimmillaan stadionmitat saavuttavaa kitararockia, jossa sykkii normista poiketen syvänpunaista verta pumppaava, ehdassa lihassa oleva sydän. Vaikka levyllä pelataan myös koneilla, keinoelimiä siltä ei löydy. Sekin on silti todettava, ettei The Holy tunnu vielä lunastavan täyttä potentiaaliaan. Kyse on enemmänkin kuuntelukokemuksen taustalla häiritsevästä tunteesta kuin mistään karttakepillä osoitettavasta. Daughter jättää jälkeensä lähinnä suuren lupauksen.
Jos ajattelet laillani, että samantyyppisillä aseilla osoitellut The Editors pudotti parin ensilevynsä jälkeen musiikkinsa avaimet syvälle lietesäiliöön, The Holy saattaa hyvinkin olla syysiltojesi ilo. Suositellaan nautittavaksi vetävän punaviinilasillisen kera.