Voikohan musiikki kuulostaa enää tämän amerikkalaisemmalta? Luultavasti ei. Sen vuoksi onkin yllättävää, että esikoisalbumin takaa löytyy lontoolaisyhtye, jonka rouheanrapsakat soundit huokuvat helleaaltona kuulijan ylitse.
Musiikki on usein parhaimmillaan, kun ei yritetä liikaa. Ja erityisesti silloin, kun se tehdään tyylillä. Näistä kumpikin toteutuu käsillä olevalla albumilla, mutta samalla sen synnyttämälle tunteelle on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, löytää osuvaa sanaa suomen kielestä. Se on jotain täyteläistä, pintaan äänitettyä asenteellisuutta, jonka juuret yltävät syvälle etelään.
Ehkä parhain vertailukohde bändille on Black Stone Cherry, tosin sillä erotuksella, että mainitun laulaja on selvästi kirkasäänisempi. City of Thieves -solistin käheänraspi ääni ei hyväilekään koko ajan korvia, etenkään kun sitä yrittää suhteuttaa selkeä-ääniseen taustaan. Sen lisäksi albumilla häiritsee ajoittainen omaperäisyyden puute, kun esimerkiksi Controlin alku tuo elävästi mieleen Mustaschin Morning Starin – ja noin kymmenen muuta kappaletta.
Jokin tässä petrolinkatkuisten aavikkomaisemien maalailussa kuitenkin sytyttää. Tämä on ”Jack Daniels kourassa ja buutsit jalassa” -rockia parhaimmillaan.