Ville Laihialan vaiheita tuskin tarvitsee kerrata. Monilta osin klassikkoaseman saavuttaneiden englanninkielisten bändilevyjen jälkeen on tullut aika tehdä selvällä suomella laulettu soololevy Saattajat-taustaorkesterin tukemana.
Jo keväällä julkaistut maistiaiset, Ismo Alanko -cover Rakkaus on ruma sana ja pitkäsoiton aloittava Maailma loppuu, antoivat hyvän käsityksen tulevasta. Keskiössä ovat jykevät riffit, kauniin melankoliset melodiat ja sielun pohjaa ruoppaavat sanoitukset. Rytmiikassa on ehkä enemmän ”vinksahtaneisuutta” Laihialan aiempiin tekemisiin verrattuna.
Tuloksena on kuin tasoa raskaampi, pohjalaisempi ja itsemurha-alttiimpi versio Alangon tai vaikkapa Don Huonojen ja Zen Cafén materiaalista. Ehkäpä Laihiala itse ei välittäisi jälkimmäisistä vertailuista, mutta tietynlaisen havainnollistuksen yleistunnelmasta ne silti antavat.
Pysäyttävintä antia on pianon ja jousien johtama nimibiisi. Levyn yleinen ihmisinho, väsymys ja piinaavaa itsetutkiskelu kiteytyvät musertavaksi viisiminuuttiseksi, joka ei kaipaa särökitaroita tai kovia äänenpainoja. Seuraavassa Minä asun vaan -kappaleessa tulee avainlause: ”Tätä toivon kaatopaikkaa minä asun vaan.”