Saksalainen Long Distance Calling on päässyt nousemaan vaivihkaa yhdeksi 2010-luvun suosikkibändeistäni. Sen instrumentaalipohjainen alternative-post-progrock-metal on osoittautunut kestäväksi ja kiehtovaksi, etenkin kun lisäsävyjä on löydetty elektronisemmasta ja vuolaastikin lauletusta ilmaisusta.
Tarttuvuudessaan vallan popsävytteisen edellislevynsä jälkeen bändi siirtyy selkeästi orgaanisempaan suuntaan. Vahvasti elektronishöysteisen ja liki puoliksi lauletun Tripsin (2016) seuraajalla ei lauleskella lainkaan ja pinnassa on rehti bändisointi. Myös raskaampi, jopa tuplabassarein paukutettu metallinen ote on isossa roolissa. Sehän passaa, kun bändin ytimessä sykkii edelleen melodisia koukkuja ja hienoja tunnelmia suoltava sydän. Bändi osaa myös mäiskiä tyylikkäästi.
Runsaasti tunnelmiaan vaihteleva Boundless etenee tomerasti ja pitää mielenkiinnon yllä erinomaisesti. Iskevästä runttauksesta jylhään liihotteluun kaareutuvat kappaleet etenevät omien lakiensa mukaisesti, mutta perinteisiä rakenteita ei oikein edes kaipaa – ei sillä, että yhtye pyrkisi karttamaan niitä väkipakolla. Napakka ulosanti ja jäntevät sovitukset saavat kappaleet kuulostamaan vaivattomilta ja helposti sisäistettäviltä, vaikka osia ja tyylillisiä muutoksia tulee vastaan kosolti.
Boundless on palkitseva levy, joka edustaa kaikessa rajattomuudessaan instrumentaaliosaston eittämätöntä huippua. Länkkäritunnelmainen, kantrisävyisesti delayllä leikkivä Like a River ei täytä koko mitaltaan erinomaisuuskriteerejä mutta on hyvä esimerkki siitä, miten moniulotteiseen ilmaisuun bändi taipuu – vieläpä vaivatta onnistuen.