Tanskalaissyntyisen Amalie Bruunin Myrkur on saanut genrepuristeilta runsaasti lokaa niskaan. Onhan täysin epäsovinnaista, että popartistina ja mallina tunnettu hipsterimäinen nainen säveltää black metalia. Kuulematta paskaahan moisen täytyy olla?
Tämä arvostelu on riisuttu kaikista tällaisista luupäisistä ajatuksista, vaikka en ollut itsekään kaikilta osin vakuuttunut Myrkurin parin vuoden takaisesta debyyttilevystä. Jo sillä onnistuttiin kuitenkin väläyttelemään jotain uutta; luonnonläheistä ilmavuutta ja mystisen kaunista atmosfääriä alkukantaisen black metalin päällä. Musta metalli on tosin Myrkurin musiikissa vähemmistönä keveämpiin folkin, ambientin ja klassisen musiikin elementteihin suhteuttaen. Blackistä eivät muistuta kuin ajoittaiset rääkynät ja blastbeatit.
Jos edellä esitetyt elementit esiintyivät debyytillä vielä turhan hajanaisina, kakkosalbumilla linjaa on yhdistetty fiksummaksi. Eteeriset ja raskaat tunnelmat vaihtelevat nyt sulavammin. Myös kuorojen lisääntynyt käyttö toimii heleästi soljuvan laulannan seassa. Tanskan rinnalle kohonneen englannin tarpeellisuutta ilmaisukielenä kummastelin aluksi, mutta sekään ei ole lopulta hullumpi ratkaisu. Kaikkiaan on löydetty selvästi enemmän omaa ilmettä.
Sinänsä en pahastuisi, jos Myrkur irtautuisi mustasta metallista kokonaan. Esimerkiksi kappaleiden The Serpent ja Crown lonkeroiset tunnelmat tunkeutuvat loistavasti tajuntaan ilmankin. Toisaalta metallinen puoli ylläpitää jollain tapaa muun ilmaisun alla vellovaa alkukantaista pohjavirettä. Oli miten oli, Mareridt on Myrkurin matkalla hieno ja kypsä parannus.